— Nyt juuri, jolloin oma maa tarvitsisi täällä kaikki voimat ja etenkin sinun laajaa, yhdistävää henkeäsi.
— Tänne jää nuorempia.
— Kunpa jäisivät edes ne! Mutta pahoin pelkään, että tämän pitkän piiritystilan jälkeen tulee olemaan oikea kansan vaellus ulkomaille. Mutta sinä kyllä ansaitset ja tarvitset ilmanvaihdosta. Ymmärrän hyvin. Suomi saa sinulta taas ihania teoksia…
— Luulen, ettei Suomi saa minulta enää mitään. Todella. Tunnen itseni niin vanhaksi ja väsyneeksi. Olen enemmän ihminen kuin taiteilija. Taide ei innostuta minua enää niinkuin ennen. Olen yrittänyt, ei käy, minulla ei ole halua kiehtoa ketään, ei mielenkiintoa sanoa muille, mitä tiedän ja tunnen. Tahtoisin mieluummin itse tulla paremmaksi ihmiseksi, sellaiseksi kuin sinä, Kaarina, sanoi Kuutti vakavasti, puristaen hellästi Kaarinan kättä.
— Voi mitä sinä puhut!
— Niin on asia. Ja juuri tuo mielenkiinnottomuuteni aiheeseen, tuo hermovoiman puute elämän ilmiöihin nähden välittyy siihen, mitä kirjoitan, välittyy lukijaan, se on: minusta tulee huono taiteilija. Miten kummallista! Silloin kun tein taidetta huonommalla, hetkellisemmällä puolella itseäni, niin sanotulla temperamentilla, silloin olin oikea taiteilija, tunsin sen, ja samalla aina kärsin siitä, ettei minulla riittänyt voimia tuomaan esille kuin murto-osan ihmisyydestä ja itsestäni, ei koskaan parempaa, suurempaa itseäni. Olin sen edessä aina nöyrä ja aseeton. Sen vuoksi, niin paljon kuin kirjoitinkin, en koskaan saanut oikeaa itseäni esille taiteessani, ei kukaan ole nähnyt minua siinä sellaisena kuin olin. Paitsi sinä ainoa, Kaarina, joka aavistit minussa näkyväistä minääni paremman olennon. Kerran koetin olla ihminen. Se epäonnistui. Se oli tuo hirveä räjähdystyö, joka vaati pienen Merin hengen.
— Hän ihaili sinua suuresti?
— Hän oli niin nuori. Nuorilla on ihailun lahja. Miksi otin sen vastaan? Se vain lisää omantunnon tuskien kuormaa sydämessäni. Tiedätkö, Kaarina, tämä maa polttaa jalkojeni alla. Olen täällä liian paljon kärsinyt. En voi jäädä tänne. Vielä vuosi sitten kiroilin itsekseni sitä, että minä en elänyt renesanssin aikana, jolloin oli seikkailuja, vaihtelua, että nykyajan ihmiselle kaikki kokemukset tulivat niin yksitoikkoista tietä, konversatsionin tietä, kamari-istujan pöydän ääreen. Ja nyt on kuitenkin tuosta samaisesta huoneeni ovesta tullut sisään niin paljon kammottavia sieluntragedioja, että pelkään sitä, se on sirossa sanomalehti-tiedonantojen muodossa myllertänyt sydämeni ja elämäni. Oven musta aukko minua kammottaa. Tahtoisin päästä maihin, joissa ihmiset eivät asu tällaisissa umpinaisissa kauhunkammioissa, joissa on ilmaa, valoa, aurinkoa, liikkumisvapautta. Ja jos suuri kohtalo suo minulle jonkun suuren ja kauniin ajatuksen, niin lähetän sen sinulle, Kaarina, sinulle yksin, joka osaat muuttaa kaukaisimman utopian todellisuudeksi. Muut! Eivät osaa! Eivät ainakaan minun utopiojani.
Tai sitten, Kaarina, ainoa ystäväni, jos vielä teen jonkun runon, saat senkin. Uskallatko ottaa sitä vastaan? Sillä se ei tule olemaan mitään muuta kuin ilmaan ampuva hehkuva tuskansäie siitä elämän surusta, jota kannan. Olen koettanut avartaa rajojani väkivaltaisesti, kenties sisäisestä ylpeydestä, vallan, maineen, menestyksen, ymmärtämyksen toivossa, olen tehnyt syntiä syvintäni kohtaan. En tee sitä enää. Lakkaan ulkonaisesti näyttelemästä runoilijaa, mutta sisimmässä itsessäni en voi koskaan lakata sitä olemasta. Minun täytyy alati ulvoa kuin hukka tähtiä kohti, haukkua kuin yksinäinen hylje jääkaljamalla, vavista ja valittaa elämän sylissä alastomana ja avuttomana kuin tuleen heitetty kukkanen. Kukaan ei sitä ääntä rakasta, en itsekään, se on vain yksi ainoa yksitoikkoinen viulunkielen sävel, mutta sitä säveltä ei ole kellään muulla koko avarassa maailmassa kuin minulla yksin. Minä hallitsen sitä ja se minua. Se on omaani, se on synnyntäpakkoni, ja sille minä tahdon olla uskollinen. Ja sitten sinulle, Kaarina? Kaukaa? Sallitko? Voi, sinä iki-ihana, miksi minä löysin sinut niin myöhään elämässä?
Kaarinan suupielet värähtelevät. Jotakin syttyy ja sammuu hänessä joka hetki. Hän on peloittavan kalpea.