— Salliman tahto! äännähtää hän.
— Niin, nyt minä uskon siihen. On olemassa jotakin salaperäistä, valta, jota ihminen ei voi voittaa. Me olemme tässä, sinä ja minä. Meillä ei ole muita kuin toisemme, emmekä sentään voi yhtyä…
— Hyvästi, ystävä!
— Hyvästi.
Kaarina hoippuu ovestaan sisälle kuin raukeava varjo.
Oula Kuutti jää tuijottamaan kivettyneenä hänen jälkeensä.
* * * * *
Kaarina, Kaarina! nyyhkyttää hänen sydämensä. Sinä ainukainen oikea! Ei saa olla kohtaloa, joka erottaa! Rakastathan sinä minua, minä näen, minä tunnen sen? Kuinka en uskaltanut kysyä sitä, en lausua tuota sanaa, en nyyhkiä ilmoille omaa epätoivoista kaipaustani! Rakkaus! Minä pelkään tuota sanaa, se on kylvänyt liiaksi onnettomuutta minun tielleni ja enemmän vielä muiden. Ja miten uskaltaisin enää tarjota sitä? Se on raajarikko raukka, sydämeni on parantumattomia sälöjä täynnä ja ikuisesti suruttaren vanki. Harhailla, vaipua harmaudessa, jossa ei päivä nouse eikä laske, yksin-olossa, jossa ei ole muuta tuntoa kuin murheen paino, se on oikeaa Oula Kuuttia se, josta ei kukaan tiedä, mutta joka levittää kuoleman siimeen ympärilleen.
Kuinka en löytänyt sinua aikaisemmin? Sinuahan juuri olen elämäni kaiken etsinyt. Sinun sielusi heijastuksen alla ja tietämättäni kauan kulkenut.
Kaarina! Etkö sinäkin ole rakastanut minua jo kauan? Vähän? Veran tähden? Tai Veraako minun tähteni? Niin se on ollut! Minä sokea onneton ihminen! Tai ehkä jo kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin katsoit minuun kauniisti kuin Herran enkeli, kuin jouluenkeli! Ja minä jätin sinut kylmän maailman poluille, pienen orpolapsen, taistelemaan, kamppailemaan, kovettumaan, sinun, jolla on sydän pehmeintä vahaa, haaveet herkintä runohopeaa, suojaamaan muita, sinun, jota olisi pitänyt käsin kantaa! Minä julma, armoton ihminen!