Nyt minä otan sinut iki-omaksi sittenkin! Niinkuin kuollut sulho hakee keskiyöllä omakseen nuoruutensa uskollisen morsiamen! Tahdotko kuolla kanssani, Kaarina, kun ei meidän kerran suotu elää yhdessä!
Ei! Ei! Mitä hourit. Tarpeeksi on jo kuihtunut ja kuollut käsissäsi kallista elämää! Kaarinanko vielä tahtoisit tuhota, niinkuin olet tuhonnut Varvaran, Veran, Merin, jokaisen, jonka kutreille kauneushaaveesi, onnenkaipuusi on kutonut kultakehän! Säästä paras, säästä Kaarina!
Ah, tätä tuskaa! Täytyy kantaa se yksin. Kaarinalla on nyt rauha, elämäntyö. Senkö rikkoisin? En.
Niin totta kuin sinua rakastan, vannon olla laskematta kirottua kättäni vaaleitten palmikoittesi kukkasille, sinä minun nuoruuteni unelma, sinä minun unelmieni ihmiskunta, sinä minun parempi itseni!
Näin valittaa yksinäisen ihmisen sydän.
* * * * *
Ja toinen sydän vastaa siihen.
Jähmettävän surun halvaamana istuu Kaarina yksinäisessä huoneessaan ja yksi ainoa ajatus tykyttää hänen aivoissaan:
Oula Kuutti lähtee, lähtee, pois, pois! Ehkä ijäksi! Tuo jälleen löydetty ja taas kadotettu armas!
Kaikki luhistuu tämän ajatuksen mukana, työ, aate, ihmisyys, jumala, hyvyys, kaikki! Koko elämä!