Kaikki on ollut valhetta ja petosta, kaikki paitsi rakkaus Oula Kuuttiin. Nyt hän sen vasta tuntee. Kaikki keinotekoista rakennelmaa orvon sydänparan sisäisen heikkouden salaamiseksi. Ja Oula Kuuttikin on luullut, että hänessä ei ole mitään heikkoa! Että hän on vain periaatenainen, esitaistelija-luonne. Miten viiltävän sankarillista petosta! Ja miten raskasta!
Oula on hänen ainoa kiintopisteensä maailmassa, hänen ihmiskuntansa, hänen työnsä sisäinen ponnin, hänen hyväksi tulemisensa korkein unelma.
Miten onkaan hän unelmoinut? Niin. Että kerran, jos ei ennen niin viimeisellä tuomiolla, tulee hän ja painaa kirkastuksen kruunun hänen kärsineelle otsalleen ja rakkaan kätensä hänen liiaksi sykkineelle sydämelleen ja sanoo: "Sinä, Kaarina, olet minun unelmaini todellisuus!" Mikä ihana elämäntyön aate! Niinkuin Kuutti on herättänyt Kaarinan, niin on Kaarina kerran tuudittava lepoon hänen levottoman neronsa lennon suuressa inhimillisessä sydämessään. Tuo ajatus on riittänyt elämän voimaksi.
Mutta nyt. Se ei riittänyt enää.
Oula Kuutti oli jo tullut liian lähelle, mutta jättänyt sittenkin sanomatta tärkeimmän, tuon yhden ainukaisen suuren asian: minä rakastan sinua. Ja nyt hän lähti.
Miten kauheasti hyvä ja paha, epäitsekkäisyys ja oma onni, periaate ja rakkaus samassa sekaantuivat!
Eikö olisikin pitänyt hänen nyt rukoilla sotaa saadakseen pitää Kuutin, jonka rauha uhkasi viedä ijäksi pois, aivan niinkuin hänen ennen olisi pitänyt rukoilla maailmaan nälkää saadakseen pikaisen maailmanrauhan, aivan niinkuin hänen olisi pitänyt siunata Veran kuolemaa, joka oli vienyt hänet edes hetkiseksi rakkauden onnen esikartanoon!
Idylli oli lopussa. Kaikki luhistui.
Ihminen, ihminen minussa, älä vaivu, älä lankea! vaikeroi hänen sielunsa.
Särkyköön mieluummin sydän, muretkoon tuhaksi kuolemattomain suitsutusalttarilla! Tahdon olla omaa itseäni voimakkaampi! Siunata elämää ja rukoilla eläville ja kuolleille iankaikkista rauhaa ja hänelle, kalleimmalle, yksinäisyyttä ja vapautta!