Ja niinkuin lapsena muinoin, kauan sitten, laskeutui Kaarina polvilleen ja rukoili, rukoili niinkuin ei koskaan ennen, kyynelten virtoinaan valuessa:
Oi Jumalani, sinä suuri ja tuntematon, sinä ikisaavuttamaton, sinä ihanteen ikävä ihmissielussa, sinä kauneuden, hyvyyden, paremmuuden palvelus minussa, sinä iankaikkisempi itseni, joka joka hetki taistelet heikkoa katoavaista olemustani vastaan, tue minua, auta minua, anna minulle voimaa… pysyä uskollisena sille unelmalle, jonka minä olen saanut häneltä, sen unikuvan arvoisena, jonka hän on luonut minusta…!