— Kuuletko, Viljo, huusi hän, nyt se alkaa taas!
Ylhäältä jostakin kuului yksitoikkoinen pianon kilkutus.
— Vasta nyt, ja vasta yksi, myhähti toveri lakoonisesti. Olen pitkin aamua nauttinut tästä harvinaisesta pyhärauhasta.
— Peijakas! Kellohan on jo vaikka mitä! Meidän helvetilliset soittokellomme käyvät jälessä. Ja minä olen tottunut käymään niiden mukaan. Yksi piano soi: heräys! Toinen yhtyy: nopea pukeutuminen! Kaikki kolme räikävät: ovesta ulos! Enkä ole tätä päiväjärjestystä seuraten vielä koskaan myöhästynyt…
— Sen minä uskon. Mistäpä sinä voisit myöhästyä! naurahti Seipi.
— Tärkeistä yhteiskunnallisista toimituksista! Minä olen näes aikaani seuraava mies. Ja koska aika rientää, täytyy minunkin rientää. Mutta onhan se hirveätä sentään, että ihminen ajetaan kolmen pianon räminällä ulos omasta huoneestaan, josta saa maksaa, hm, josta ainakin pitäisi maksaa suunnattomat lunnaat.
— Minäkin voisin syyttää noita pianonrämppääjiä siitä, että elämäntyöstäni ei tule mitään, ellen olisi niin kiltti, että syyttäisin siitä itseäni, mutisi Seipi sulkien jälleen silmänsä.
Vaskio heitti ikkunaverhot syrjään, haki eteisestä oven takaa sanomalehden ja heittäytyi uudestaan vuoteelleen sitä tutkimaan.
— Ha ha haa, nauroi hän. Outari, tuo luonnon profeetta on taas ollut esillä. Omituista aikaa. Nykyään istuu profeettojakin joka portin pielessä. Tämä saarnaa vastaan grottemyllyn turmelusta. Hän nimittää itseään aurinkoprofeetaksi. Ha ha haa!
— Älä naura. Minusta tuollaisessa ilmiössä on aina jotakin äärettömän liikuttavaa, kaunista…