— Vahinko vain, että he tavallisesti ovat hulluja. Mutta hulluja ovat muutkin nykyään! Koko maailma on hullu! Ja kaikilta meidän puolueiltamme, jotka yrittävät tätä hulluutta kohentaa, puuttuu jotakin tai on niissä jotakin liikaa. Ja minä, joka luonteeltani olen puolue-ihminen kiireestä kantapäähän, en juuri sentähden voi päättää, mihin puolueeseen oikeastaan kuulun. Eikö se ole pirullista! Niin, mitäpä sinä siitä välität, sinä, joka elät jo iankaikkisuudessa, mutta minä, minä tunnen ajan valtimon lyönnin joka hermollani, enkä sentään voi määrätä kantaani näissä olosuhteissa. Tahtoisin tapella ja räiskyä puolueissa, mutta en voi, en voi! Onko se ihme? Sano nyt sinä, puolueeton! Sosialistit tahtovat Suomen itsenäisyyttä ja kansojen veljeyttä, mutta luokkataisteluhurmionsa ja voitontunteensa sokaisemina ovat he kaikessa inhimillisyydessään epäinhimillisiä ja itsekkäitä ja erehtyvät kaikessa isänmaallisuudessaan käymään vihollisen sotaväen talutusnuorassa! Tohtori Linnan johtama porvarispuolue, johon minä kyllä lukeudun, on itsenäisyysohjelmassaan johdonmukaisempi, ja oikea mies sitä paitsi asian takana, mutta se ajaa asiansa karille vanhoillisessa antisosialistisuudessaan ja vaatiessaan suomalaista sotaväkeä. Sano suoraan, veikkonen, sinä, joka tunnet minut, olenko mielestäsi sosialisti vai porvari?
— Miten typerä kysymys. Ja miten pientä ja lyhytnäköistä koko sosialistien ja porvarien yhteenotto meillä! Jokainen ajatteleva ja oikeamielinen ihminen meillä toivoo tietysti yhteiskunnallisia uudistuksia niinkuin sosialisti, jokainen valveutunut työmies kunnioittaa henkisiä arvoja ja pyrkii siihen tietoon ja järjestykseen, jota porvarit pitävät luokkatunnusmerkkinään. Miksi järjestetään taistelu huonompien ainesten eroavaisuuksien vuoksi? Miksi ei pikemmin tehdä rauhaa ihmiskunnan parhaimpien yhteenkuuluvaisuustunteen pohjalta? Miksi et sinäkin yhdy rauhan puolueeseen? — Siihen sinä oikeastaan kuulut. Se on minusta ainoa luonnollinen meillä.
— Se ei ole sitä eikä tätä. Sovinto on sovittelua ja valhetta. Se ei käy näin sota-aikana. Sen minä taas ymmärrän. Ja sen ymmärtää jokainen oikea mies. Tuo rauhan puolue, jonka päänä on nainen, hukkuu jonkunlaiseen naisellisen ihanteellisuuden velliin, joka lyö kättä kenelle yksityiselle mielisairaalle hyvänsä. Minä en ainakaan kehtaisi siihen kuulua, mutta esimerkiksi Outari on minun mielestäni siellä aivan paikallaan. Joo — nyt hän on taas ennustanut tulta ja tulikiveä ja salamoita syntisen kansan yli, ellei parannusta tule. Typerä profeetta sekin. Niinkuin sellaista tarvitsisi ennustaa! Ne ovat yllämme jo!
Seipi haukotteli väsyneesti vuoteessaan.
— Aina vain parannusta ja parannusta. Miten se alkaa jo väsyttää! Kunpa oltaisiin jo siinä tilassa, ettei kukaan enää kaipaisi parannusta!
— Tarkoitat, että kaikki olisivat yhtä välinpitämättömiä maailmanmenosta kuin sinä, joka et yleensä kaipaa mitään…
— Herran nimessä, minähän juuri kaipaan, yltyi Seipi lapsellisen oikuttelun väri äänessään. Esimerkiksi sellaista ihmekeinoa, että voisin sulkea korvani aina kun tahdon, aivan kuin silmänikin. Siinä olisi sinulle keksimistä, sinä keksijä! Niin, että minun ei tarvitsisi joka aamu herätä pianon rimputukseen, korkeintaan talvisten jäähileiden hiljaiseen helinään, etäisten kulkusten kulinaan huurteisessa metsässä, tulen räiskähtelyyn takassa…
Nuoren miehen, joka muuten saattoi olla jo siinä kolmenkymmenen korvissa, pehmeille, poikamaisen nuorteille kasvoille ilmestyi kaukainen, uneksiva ilme. Kuin itsekseen hän jatkoi…
— Tai mieluummin ei herätä ollenkaan. Vain nukkua, kuvitella, nähdä unia, antaa tapahtua itsessään, jos siellä tapahtuu jotakin, mutta itse ei tehdä mitään, olla laiska, ihanasti, suuremmoisesti laiska, se olisi minusta ihannetila, se olisi nautintoa! Ja elämä on niin lyhyt. Tahtoisin nauttia siitä, nukkua ikäni…
— Niinkuin ei siihen olisi aikaa haudassakin, nukkumiseen…!