— Kuolleilla ei ole ylösnousemusta, ei ainakaan kansakunnalla, jonka sielukin murhattu, vastasi tohtori väsyneesti. Juuri tuo sinun rauhan aatteesi on myrkkyä, nyt se vie siihen veljestymiseen ulkonaisen ja sisällisen vihollisen kanssa, joka näivettää kansan voiman. Tämä yhteiselämä venäläisen kanssa on toivotonta, toivotonta…
— Niin kauan kuin on elämää on toivoa, eikö se ole teidän lääkärienkin tunnuslauseita, virkahti Kaarina hiljaisesti. Venäläinenkin on ihmisveli lopultakin, säälittävä, kärsivä onnettomuustoveri, ja kun hän riisuu tuon pakollisen vihollissinellin päältään…
— Niin on hän vihollinen meille sittenkin! tiuskasi tohtori. Hän on liian lähellä, hän on liian suuri, elefantti, joka tallaa meidät, ainainen vaara. 'Ihmisveli', jaaritteli hän pilkallisesti, pureskellen hermostuneesti sikaarin päätänsä. Kyllä teidän naisten veljestymiset siinä suhteessa tunnetaan! Häpeä! Häpeä! Ennenkuulumaton häpeä! Niin, Kaarina, jos sinäkin olisit oikea ihminen, oikea Suomen nainen itse, niin sensijaan että saarnaat sanomalehtesi palstoilla, että ryssä on ihminen, muistuttaisit Suomen naisille, että he ovat ihmisiä ja että heidän tulee elää ihmisiksi. Niin, vaikk'ei heillä kurjilla raukoilla olisikaan mitään isänmaanrakkautta, ei mitään pyhää velvollisuudentuntoa tehtyä työtä kohtaan tässä maassa, ei kunnioitusta esi-isien kansallisuutta kohtaan eikä edesvastuullisuutta tulevan polven edessä, niin muistaisivat edes olevansa ihmisiä! Nyt he ovat pahempia kuin elukat! Antautuvat viettielämään, suin päin, ilman valintaa, osaamatta toistensa kieltä, ilman pienintä yksilöllistä vivahdusta.
— Yksilöllisten suhteisiin nähden et ole ollut sen lempeämpi. Tiedänhän minä, että tuo "isänmaanystävä", joka aikoinaan sanomalehdessä nosti tuon surullisenkuuluisan häväistysjutun Oula Kuuttia vastaan, olit sinä. Ja se oli epäinhimillistä ja raakaa silloin. Oula oli lisäksi ollut kuin perheeseemme kuuluva lapsempana. Ja sinä tunsit hänen luonteensa.
— Vaikka olisin itse tehnyt sellaisen teon, olisin tuominnut sen. Te naiset olette aina niin personallisia, ette erota koskaan ihmistä ja asiaa. Juuri siksi, että Oula Kuutti oli yksilö, sivistynyt, valistunut yksilö, oli hänen tekonsa tuhat kertaa enemmän tuomittava. Häneltä saattoi vaatia enemmän. Hän on näyttänyt huonoa esimerkkiä ja siinä nyt ollaan. Minulla on ollut ja on tässä suhteessa määrätty kanta ja pysyn edelleen kannallani. Näetkös, Kaarina, — tohtorin sävy kävi sydämellisemmäksi, — ymmärrä minut oikein, en vihaa ihmisiä, mutta minä rakastan isänmaatani ja minusta tuntuu, että jokaisen suomalaisen pitäisi tuntea samoin. Meidän velvollisuutemme on, muodostuivat meidän valtiolliset olosuhteemme millaisiksi tahansa, pitää rotumme mahdollisimman puhtaana. Muuten me sulaudumme, joudumme tuon suuren jättiläishirviön poljettavaksi, oli se sitten kuinka ystävällisessä mielessä tahansa. Minua sanotaan kiihkokansalliseksi, se on ainoastaan osittain totta. Kansallisuus, isänmaa on minulle keino, ei päämäärä. Kansallisuus on ihmisyyden kypsyttäjä. Ehkä joskus kaukaisessa tulevaisuudessa kansat hukkuvat ihmiskuntaan kuin pisarat mereen. Ehkä sitten kun kautta maailman tasoitus on tapahtunut ja samalla mahdollisesti muodostunut uusi, rotuintohimoista, rotuvioista puhtaaksi viljelty, jalompi ihmistyyppi, niin, ehkä silloin joskus kansallisuuskysymyskin rauhallisesti ja luonnollisesti nukahtaa viimeiseen lepoonsa. En kauhistu sellaista ajatusta. Se ei ole minulle vieras. Mutta vielä ei ole se aika tullut. Ja siihen asti! Meidän täytyy varjella omaamme, omaa rotuamme kuin silmäteräämme, juuri ihmisyyden vuoksi, juuri että meilläkin suomalaisilla olisi oikeus siihen, oma elinosuutemme mukaan vietävänä, omanäköinen kulttuurinäyte, kehityslisä esille asetettavana ihmiskunnan suuressa maailmannäyttelyssä.
Tohtorin ääni oli lämmin ja vakuuttava, sen tavallinen kyynillinen ja vähän töykeä sävy oli kadonnut. Kaarina istui akkunan luona tuijottaen raskasmielisesti ulos sadeharmaaseen iltahämärään. Veljen muuttunut puhetapa liikutti häntä enemmän kuin hän tahtoi näyttää. Kaikki luottoisa avomielisyys, luonnollisuus oli harvinaista sisarusten kesken.
Pitkään aikaan ei kumpikaan sanonut mitään.
— Kiitos noista sanoistasi, virkahti sitten Kaarina. Minä luulin…
— Arvaan, mitä ajattelet minusta, Kaarina. Et mitään hyvää, sen tiedän. Minä olenkin luultavasti tehnyt usein sinua kohtaan vääryyttä. Mutta minua kohtaan on myös tehty samoin, sinäkin, ehkä tietämättäsi. Jo lapsena! Kaikki luulivat minua kotona aina pahemmaksi kuin todellisuudessa olin. Etenkin naisväki. Sinua he rakastivat, ei minua. Sinä olit enkeli, minä piru. Se teki minut katkeraksi, eikä meidän välimme koskaan ole ollut niinkuin sen olisi pitänyt olla. Meidän luonteemme eivät sovi yhteen. Sinä olet aina ollut liian tunteilevainen ja liian itsenäinen yht'aikaa, molemmat ominaisuuksia, joita en siedä naisissa. Olen tahallani ollut sinulle karkea, en ole kohdellut sinua naisena, rangaistukseksi siitä, että olet tuppautunut miesten tehtäviin. Sillä minä en pidä siitä, en ymmärrä sitä, en hyväksy sitä, en missään muodossa. Vakaumukseni on, että terveellinen työjako maailmassa sukupuolien välillä edistää rodun elinvoimaa, ihmisten elämäniloa ja elämän kauneutta. Katso juutalaisia, he ovat voittamattomia siksi, että heidän naisiaan ei milloinkaan rääkätä yhteiskunnallisella työllä. Sinä luulet, että minä aina ja kaikessa olen häikäilemättömän hyödyn mies, että minulla ei ole ihanteita, niinkuin se sinun kielelläsi kuuluu. Olet sen välistä sanonutkin. Ehkä olet oikeassakin. Kenties minulla ei ole niitä siinä mielessä kuin sinä tarkoitat, mutta minulla on sensijaan eräitä terveellisiä elämänohjeita. Minä rakastan rajallisuutta ja rajoja, kunnioitan ajan, paikan ja rodun vaatimuksia, olen realipoliitikko toisin sanoen. Ihmisyksilö on hiekkajyvänen ihmiskunnassa ja hänen elämänsä vain sekunti iankaikkisuudessa. Sinä tahdot tehdä hyvää, minä uskon sen, mutta teet pahaa tahtomattasi ja tuhlaat itsesi turhaan. Miten herran nimessä voit tehdä mitään, ellet mahdollisimman paljon rajoita itseäsi. Hyvät aikeesi hukkuvat tuuleen. Jokaista ajatusta pitää seurata teko ja jokaisen teon tulee täyttyä oikealla hetkellä. Kaikessa täytyy olla järjestystä. Me emme nyt voi, emmekä saa tehdä tekoja, jotka kuuluvat kenties seuraavaan vuosisataan tai vuosituhanteen. Me epäonnistumme ja on toisia tekoja, jotka eivät saa epäonnistua, sillä silloin ne pilaavat hyvän aatteen, suuren asian ehkä ainaiseksi. Se olisi tehdä ihmiskunnalle pahaa eikä hyvää. Meidän täytyy alistaa itsemme työn idealle, aikakauden hengelle, välistä olla itseämmekin kohtaan kovat ja pahat, väliin muita kohtaan, saadaksemme hyvää aikaan. Ja vapautta, tuota paljon huudettua vapautta, sitä täytyy jakaa sekä itselleen että muille varovaisesti, sikäli kuin kukin kestää ja ansaitsee. Sitä täytyy viljellä kuin leipää, jotta sitä riittäisi, jakaa annoksittain kuin ravintoa, jotta se ei joutuisi vääriin käsiin, jotta se ei muuttuisi trustiksi, kiristykseksi, toisten pään menoksi, joksi se nykyään on muuttumassa. Näetkös, ei riitä olla oikeassa ja tahtoa hyvää, ei riitä vapaus, ei omantunnon vapauskaan, vasta järjestys, tahallinen alistuminen tekee sen hedelmälliseksi kulttuuriksi. Miksi ovat niin monet kauniit utopiat rauenneet tyhjiin, niin monet jalot tarkoitusperät kääntyneet käytännössä häpeällisiksi? Siksi, että ne ovat päämääräkseen asettaneet ihmisen tai ihmiskunnan onnen ja laiminlyöneet velvollisuuden. Ihmisiä täytyy opettaa elämään ilman onneakin, jos sikseen tulee. Ja tällaiseksi oppituoliksi on esimerkiksi kirkko erittäin sopiva, tuo sama kirkko, jonka sinun vapaamuurariseurasi myös tahtoo hävittää…
— Kirkko houkuttelee tuonpuoleisella autuudella ja säikyttelee helvetillä. Mutta jos hyvä teko on tehty palkinnon toivossa tai paha jätetty tekemättä rangaistuksen pelosta, ei sillä ole mitään siveellistä merkitystä.