— Minun kannaltani katsoen, on parempi että sotalaivat ovat vaikka täynnä porsaita kuin että niitä käytetään surmaamis- ja hävittämistarkoituksiin.
Kaarinan äänensävyn levollinen huumori ärsytti tohtoria. Hän nousi taas kiivaasti kävelemään.
— Elää, elää, siis millä hinnalla tahansa, on sinun ihanteesi! Mikä hirvittävä materialisti on nainen! Mielestäsi on siis tosiaan parempi, että rakkauden valta rehoittaa, vaikka kunnian kustannuksella, että jonkun valtion kansalaiset, sen vannoutunut varusväki, mieluummin viettävät aikansa irstailuissa kuin hoitavat kansansa kohtaloa!
— On väärin pakoittaa heitä hoitamaan sitä sillä tavoin, ase kädessä!
— Niin sitä vielä vain toistaiseksi hoidetaan ja tullaan hoitamaan ehkä aina. Kuinka monen kansan elämä on pelastunut vain siten, että yksilöt ovat uhranneet omansa!
— Mutta miksi eivät yksilöt siis tahdo uhrata henkeään vielä paljon suuremmalle asialle, rauhalle, joka olisi koko ihmiskunnan pelastus? Samota sotaan ollakseen tappamatta? Sellainen olisi todella ihmisyyden arvoinen armeija! Sen asian vuoksi kannattaisi kuolla! Mutta ihmisraukat eivät tee sitä siksi, että he ovat heikkoja ja yksinäisiä, siksi, että he eivät tiedä toisiensa ajatuksista, eivät ajoissa ole järjestyneet miljoonien yksilöjen yhteistahdoksi, rauhan liitoksi. Jos rauhan pyrintö olisi jo ennen sotaa ehtinyt läpitunkea elämän käytännön s.o. muuttunut aatteesta järjestöksi, ei sotaa olisi tullutkaan. Olisi säästynyt tämä poiskulumaton kulttuuritahra 1900-luvun ihmiskunnalta, tämä masentava yllätys jokaiselta, joka on uskonut ihmisyyteen, puhumattakaan siitä korvaamattomasta tappiosta, mitä sota henkisiin ja aineellisiin voimiin nähden merkitsee. Ja jotta tämä kauheus vast'edes välttyisi ja jotta se mahdollisimman pian päättyisi, on rauhan liitto juuri maailmanhistoriallinen päivänkysymys. Pois sotilastakit! Ihmiset on saatava ymmärtämään, että ne ovat pyövelien, joukkoteurastajien pukuja, että mikään mahti maailmassa ei saa eikä voi pakoittaa ihmisiä niissä merkeissä toimimaan, ja että jos hallitukset ovat tehneet erehdyksen aloittaessaan kansainvälisen murhatyön, eivät kansat tämän erehdyksen huomattuaan ole velvolliset sitä jatkamaan. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu…
— Rauhan aate on erinomainen rauhan aikana, mutta keskellä palavinta sotaa se on mahdottomuus, surman hansikas; joka ei tartu miekkaan, hukkuu silloin vielä varmemmin. Näet sen venäläisistä. Heillähän kukoistaa jo tuo jalo rauhan rutto. He juoksevat pakoon, minkä kerkiävät, ottavat kuulat selkäänsä uusilta veljiltään, valtio hajoaa, järjestys katoaa, vihollinen tallaa suuren valtakunnan jalkoihinsa, syö suihinsa, ja vieraat vallat pistävät taskuihinsa sen rikkaudet. Ja meidän suhteemme tekevät venäläiset samoin. Raaka väkivalta rehoittaa, kaikki huonot ainekset varttuvat ja kasvavat vihollisten pistimien varassa. Kukaan kunnon ihminen ei enää ole varma hengestään eikä omaisuudestaan. Tehdään väkivallan töitä kaupungeissa ja maaseudulla ja, mikä surullisinta, omat kansalaiset alkavat kilpailla tässä ammatissa vieraan sotaväen kanssa…
— Miten voisi muuten ollakaan, sehän on vain luonnollinen seuraus siitä, että murhaaminen on nostettu valtioprinsiipiksi, että sota on hyväksytty. Sodan hyväksyjäin pitäisi siis, jos he olisivat johdonmukaisia, ottaa vastaan kaikki muukin pienoiskoollinen rikollisuus nurkumatta.
— Mutta ei paljain käsin. Vieraan asevoiman sorto- ja mielivaltaa vastaan on velvollisuus asettaa kotimainen asevoima, samoin pitämään kurissa omia vahinkoeläimiä. On tultu siihen, ettei pian ole muuta valittavana kuin surmata tai tulla surmatuksi.
— Jos kerran täytyy valita, niin mieluummin sitten tulla surmatuksi kuin surmata, siinä sankaruus, jota ihmisiltä juuri tänä aikana vaaditaan, jotta he pääsisivät tästä alennuksen tilasta uuteen onnellisempaan elämään.