Vera nauroi hurjasti.
— Vera, rakas Vera, nyt et taaskaan ajattele, mitä puhut.
— Minä ajattelen näin. Usko nyt kerrankin, rakas kulta täti, että olen niin paha, niin ilkeä kuin ihminen voi olla. Äitini oli hyvä, siis tulen isääni. Mistä olisin muuten saanut pahan sisuni! Itsestäni voin nähdä, millainen isänikin on. Pelkästä pahansisuisuudesta otin oman nimen, kiusatakseni häntä! Niin, pelkästään kiusatakseni, ärsyttääkseni häntä otin nen-päätteisen nimen, jollaista täällä halveksitaan. Siksi juuri otin sellaisen.
— Sinä hourit Vera. Ei kukaan Suomessa halveksi nen-päätteisiä nimiä.
— Mutta ylimystö halveksii, nuo korkeat kansallismieliset, niin juuri! Sen ovat juuri nuo ruotsalais-kansalliset nimenmuuttajat saaneet aikaan, että täällä nyt on kansa, joka halveksii kansanomaisia sukunimiään, joka muuttaa nimensä jos joksikin — tosiperäiseksi, laajaperäiseksi, peräperäiseksi -heimoksi ja -vallaksi muka näyttääkseen aateliselta ja hienolta. Minulla, muukalaisella, joksi te minua parjaatte, on enemmän sisäistä ylpeyttä kuin teillä, minä valitsin nimekseni tuon halveksitun nen-päätteisen. Soroinen, oi se on kaunis mielestäni, niin kaunis!
— Nen-päätteisiä nimiä, lapseni, on maa täynnä.
— Niin, mutta kukaan ei ota nimekseen nen-päätteistä siksi, että kukin tahtoisi, että hänen nimensä näyttäisi otetulta, salaperäiseltä, vihjaisi johonkin kansalliseen uhrautumiseen, ylhäiseen vierasperäisyyteen, ha ha ha! Voi, täti, taas pahoitan mieltäsi, näen sen!
Vera lankesi äkkiä Kaarinan kaulaan. Pimeässä tuskin eroitti enää noiden kahden naisolennon ääriviivoja.
— Täti, kultainen täti, miilaja, et ole puhunut mitään koko ajalla. Olet taas tutkinut ja punninnut minun kevyttä sieluani suuressa sydämessäsi. Oi, anna anteeksi! Aina minun täytyy pyytää sinulta anteeksi, en tiedä miksi! Tosiaan! Siksi, että herjaan jotakin iankaikkisen pyhää ja suurta, kun sinun läsnäollessasi herjaan hyvyyttä. Sinun hyvyytesi on ihanaa. Ilman sitä kuolisin, ilman sinua, täti, menehtyisin tässä autiossa maailmassa. Sinä olet minun jouluenkelini, joka itkee ijäti ylitseni. Miilaja, miilaja! Minä olen sinun kissanpoikasi, sinun pieni pirunkorentosi, sinun onnettomuutesi!
Vera painoi kertomattoman hyväilevällä eleellä poskensa vasten
Kaarinan poskea.