— Minä olen paha. Ja maailman pahuudesta sinä et tunne muuta kuin minut. Ja minuakin hyvin vähän. Sinulla on maailmaa parantavia teorioja, mutta sielun kurjuuden parantamisesta et tiedä mitään. Minä olen kokonaan toista ainesta kuin sinä. Sinä tahdot hyvää ja minulla ei koskaan ole ollut haluakaan olla hyvä, ja hyvä on minusta naurettavaa, välistä enemmän kuin naurettavaa, väärin. Hammas hampaasta, silmä silmästä, on ainoa, joka vastaa minun oikeudentuntoani. Niin, siksi minä tahdon olla paha…
— Sinä leikit pahoilla ajatuksilla, et ole sellainen, miksi luulet itseäsi. Pahan ajatuksen pimittämä ihminen, kanssaihmisten kyynelten kuormittama, herättää toisissa vaistomaista kauhua, hänestä leviää kammottava sähkö, lapsikin pelkää häntä, ei katso häntä suoraan silmiin; ja sinusta pitävät kaikki, tuo talonmiehen pikku poikakin on aivan ihastunut sinuun…
— Sillä pojalla on sitten sama vika kuin minulla, hän rakastaa pahaa, nauroi Vera. Kuule Kaarina-täti, tuo sinun teoriasi ei pidä paikkaansa, juuri paha on kiehtova, paha yksin on mielenkiintoinen, rakastettava, pahaa yksin voin minä katsoa suoraan silmiin. Tuokin hyväntekeväisyys-rouva, joka usein käy luonasi, tuo kuuluisa hyvä ihminen, tuo Rauhan sanomain sihteeri, sinä tiedät, tuo marakatti hän inhoittaa minua! Tuo alituinen luonnoton hymy hänen huulillaan ilettää minua niin, että tekisi mieli sylkeä häntä silmille, niin! Se on pitkä-aikaisesta teeskentelystä syntynyt kaamea kuolinnaamari, teennäisen ilon rapattu kipsi-onni. Se puetaan ylle sisäisestä heikkoudesta. Oh, kyllä minä tiedän! Olenhan sielukirjailijan tytär ja tytär perii aina isänsä, sanotaan. Meillä Venäjällä ei sellaista hävettävää naamiota käytetä, ihmiset uskaltavat olla luonnollisia ja vapaita, uskaltavat olla liehakoimatta, hymyilemättä, käyttämättä raakaa teennäisyyttä, vaikkakin ovat julkisia henkilöitä. Se todistaa oikeaa ihmisyyttä ja voimaa. Sinäkin Kaarina-täti olet sellainen oikea, sinä olet paljon parempi kuin sinun teoriasi. Sinua minä rakastan, vaikka viha ja halveksinta ovat sydämeni suuret pohjavirrat. Tämäkin Suomen kansa täyttää mieleni karsaudella. Miksi opettikaan äitini minulle tämän nurkkakuntaisen kielen! Niin, äitini oli luopio!
— Varvara rakasti isääsi ja toivoi, että olisit isäsi tytär. Sen sanoi hän minulle kuolinvuoteellaan…
— Silloin minä häpeän häntä!
— Vera!
Vera huojutteli itseään edestakaisin tuolilla.
— Oh, mikä häpeä! Rajattoman rikkaan, pyhän Venäjän tytär ei usko omaan rotuunsa. Hyvä, minä sekarotuinen tahdon sovittaa sen, minkä hän tässä suhteessa rikkoi, minä, minä uskon Venäjään, tunnustan äitini, en isääni. Äitini oli huono venäläinen, mutta muuten niin hyvä, niin hyvä, ymmärrätkö, ihanalla, suurella tavalla hyvä, niinkuin vain venäläinen voi olla. Hänen luonteessaan ei ollut mitään pientä ja sentään hän ei osannut kylliksi arvostaa suuruutensa tuhatkäsivartista synnyttäjää, slaavilaista äidinhelmaa. Muistan, miten hän kerrankin sanoi: venäläiset ovat liian velttoa, pehmeää ainesta, niistä tulee hyvä vasta sekoituksen kautta! Kas tässä — Vera osoitti itseään — on nyt näyte tästä sekoituksesta! Ha haa haa! Ja miten isäni maassa arvostellaan tätä sekoitusta? Tahdotko kuulla, et taida muistaa arvoisan tohtorin tutkielmaa niin hyvin kuin minä, jota se koskee. "Näistä ristisiitoksista syntyy hekumallinen, laiska, selkärangaton ihmisrotu, jolla ei ole siveellistä ryhtiä, ei isänmaan tunnetta, ei pohjaa, ei päämäärää." Tämä oli tohtori Linnan diagnoosi jo ennenkuin hän näkikään minut. Ehkäpä hän on oikeassa. Mutta häntäkin, veljeäsi, Kaarina-täti, minä oikeastaan vihaan ja halveksin tämän varman ennakkokannan ottamisesta. Se ei ollut mitään rotutiedettä, se oli vain kiihkokansallisuutta! Oliko hän käyttänyt kokemusperäistä tutkimistapaa? Missä oli hän nähnyt noita hävittäviä sielullisia sekasikiöitä, joita vastaan hän raivosi! Ei muualla kuin mahdollisesti saastaisissa synnytyssaleissa. Alku-itiöitä, ei loppuunkehittynyttä henkeä, kurjien palkkapiikojen onnettomia sikiönyyttejä, solttuparan istuessa tuon satunnaisen rakkauden ja tuskan vuoteen äärellä. Niin, kyllä minä tiedän. Se on surullista, rumaa, mutta liikuttavaa kuin onnettomuus! Mutta onko se vielä mikään sielutieteen oppikirja tai etnografinen viisaudenlähde! Mitä näkee hän näissä synnytyksissä? Oman pihtinsä jälkiä. Joku nenä lyttyyn sinne tai tänne ei todista suuria. Nyt teki hän uudestaan saman loppupäätelmän tietysti minun olentoni perusteella. Saattaa olla sattuvakin luonnekuva! Niin, älä hämmästy, täti! Minä kuulin. Minä kuuntelin, oikein halpamaisesti kuuntelin oven takana. Minä olen inhoittava, minä! Mutta mikä oikeus on hänellä, tohtorilla, kohdistaa kansalliskiihkonsa sekarotua vastaan, jota hän itsekin on! Onko hän sen suomalaisempi kuin minä? Nimenmuuttaja on hän kuin minäkin! Luisuja, kansallinen taskuvaras, sivistyksen siirtolainen, niinkuin minäkin! Hän lännestä, minä idästä, siinä ero. Oksastettu vesa Suomeen on hänkin. Älä Kaarina-täti suutu, en tarkoita pahaa. Näes, minä, minähän en vihaa sekarotua. Tahdon vain vastustaa tohtorin kantaa ja väittää, että venäläis-suomalainen on ainakin yhtä lähellä sitä perisuomalaisuutta, jonka puolesta hän kiivailee, kuin ruotsalais-suomalainenkin. Mikä oikeus on juuri hänellä ottaa ohjakset omiin käsiinsä tässä maassa ja kieltää se muilta siirtolaisilta? Ja minä, olenhan minä suomalaisen kirjailijan tytär. Äitini olisi tahtonut minua pitämään isäni nimen, mutta joskaan hän ei ollut liian ylpeä sitä kantamaan, olen minä. Miksi kantaa sellaisen isän nimeä, joka on vieras, ja miksi isännimeä yleensä? Miks'ei pikemmin äidin, onhan hän lähempänä. Ennakkoluuloja! Miehen halua säilyttää nimensä halki vuosisatojen ja painaa naisen nimi unhoon. Sitä se on! Tiedätkö täti Kaarina, eräs nuorukainen kysyi minulta, olitko sinä naisliittolaisena leikkauttanut tukkani ja käskenyt minun ottamaan oman nimen! Voi, rakas täti, näin saat holhottisi hulluudet omalletunnollesi. Ja minä tekisin varmasti paljon enemmän tuhmuuksia, ellei sinua olisi. Juuri siksi, että sinä et kiellä minua, tahtoisin tehdä mieliksesi, en tahtoisi tuottaa sinulle surua. Jos käskisit, tekisin juuri päinvastoin. Sellainen on luontoni. Ja minun täytyy olla luonnollinen, muuten kuolisin. Sentähden minä myös valehtelen, valehtelen aina, se on luontoani myös. Äskenkin, kaikki mitä sanoin isästäni ja äidistäni oli valetta. Koskisi niin, jos puhuisin totta. Se repisi sydämen rinnastani. Ah, enhän minä, tiedäthän sen, Kaarina-täti, halveksi isääni, minä ihailen häntä. Minä olen sisäisesti, sen tunnen, vaikka en tahtoisi, isäni tytär. Eikä minulla ole äitini arkaa, hienoa sielua, muuten olisin jo aikoja kuollut kuin hän… Ei, ei!
Veran ääni särkyi hysteerisesti.
— Olen ylpeä ja kova kuin isäni ja tahdon sellainen olla. Kuinka olisin voinut tulla outona, yksinäisenä, irrallisena, isättömänä, äidittömänä outoon maahan ja koreilla lainahöyhenillä, suuren kirjailijan tunnetulla nimellä! Naurettavaa, alhaista! En koskaan voisi vetää huomiota puoleeni maineella, jota en itse ole ansainnut. Äitini nimen olisin pitänyt, ellei vainajan ääni olisi minua siitä pidättänyt. Hän sanoi: "Venäläiseen nimeen on Suomessa liittynyt sortajan kannusten helinä. Ei ole hauskaa valloitetussa, poljetussa, paljon kärsineessä maassa käydä valloittajan väreissä. Venäläisellä nimellä ei Suomessa koskaan voisi olla vapaa. Vain alhaiset sielut voivat kirouksen levittäjinäkin elää leveästi ja rehennellä. Mutta sinä, tyttäreni, jos sinulla on yhtään minun sieluani, et voisi nousta pinnalle, kukkulalle, et aurinkoiseen iloon, et tuntea olevasi kotonasi isäsi maassa, ellet ole ja pysy suomalaisena." Hän, venäläinen Varvara, oli suomalaisen isänmaan ystävä! Eikö se ole kummallista? Niin voi rakkaus sokaista mielen. Ei, minulla ei ole äitini sielua. Minulle olisi helppoa polkea kantapäilläni tätä sorrestua kansaa, joka on pikkumainen, salavihainen, itsekäs, röyhkeä, minulle olisi helppoa tanssia tässä valloitetussa, surevassa maassa ja ajaa nälkiintyneen roskaväen keskuudessa valloittajan kultavaljakolla!