— On tosiaan. Hänellä ei ole ollut edes mitään uteliaisuutta nähdä minua. Hän oli alunpitäin välinpitämätön minun suhteeni. Ei, hän kammosi, vihasi minua niinkuin nuoruutensa hairahdusta! Oh, kyllä minä tiedän! Minä olin se synti, joka tulitan hänen kirjansa, minä sain hänet kuvaamaan sielunhätää, kauhua, rappeutumista joka muodossa, kansallista ja yksilöllistä, minä, hänen kansansa vihollisen lapsi, venakon tytär, olin se kansainvälinen pahe hänen elämässään, joka teki hänestä kansainvälisen kirjailijan, minä, orvon heikkouden hedelmä, jota suomalainen mies ei voinut eikä saanut antaa itselleen anteeksi, minä annoin hänelle tuon suuren inhimillisyyden, josta sinäkin aina puhut. Ja palkaksi tästä kaikesta on hän unohtanut minut! Oh, minä tiedän, tiedän kaikki, mitä merkitsen hänelle. Hän häpeää, vihaa ja katuu minun olemassaoloani, joka onkin tavaton töhrä hänen muuten niin puhtaassa papinkirjassaan. Osaan ulkoa tohtori Linnan kirjoituksen, niin, mikä vuosi se olikaan 20 vuotta sitten, se tahtoo sanoa: syntymätodistukseni. Ha haa! Vera puhui kiihkeästi ja katkerasti.
— Tohtorin kirjoituksen, sinä olet siis lukenut sen… Tiedät sen hänen kirjoittamakseen? Ja häntä et soimaa? Olet mitä parhain ystävä hänen kanssaan?
— Miksi häntä soimaisin! Hänhän vain miehekkäästi lausui ilmi silloisen vakaumuksensa. Hän on minulle sitäpaitsi enemmän tai vähemmän vieras. Mutta isäni tehtyään ensin rakkauden asiassa heikkouden synnin, teki sen jälkeen vielä pahemman, pelkuruuden ja halpamaisen jänistämisen rikoksen: tappoi rakkauden äitiini vain siksi, että kansa hänet tuomitsi. Kunnon kansalainen sittenkin tuo isäni!
— Et saa, et saa, Vera, puhua isästäsi noin, virkahti Kaarina kuin leimahtaen. Minä vakuutan sinulle: hän on mies, joka ei tottele muuta kuin omaatuntoaan, omaa tuomiotaan. Tuollaisia yksilöjen välisiä eroja, jonka sinä tässä tapauksessa luulet johtuvan ulkopuolelta tulleesta sysäyksestä, kansakunnan hylkäämistuomiosta, tapahtuu joka hetki ympärillämme, sisäisestä pakosta. Ja etenkin taiteilijat, jotka ovat niin herkkiä, rehellisiä ja pelkäämättömiä sielullisissa suhteissaan, voivat kaikkein vähiten sovitella. Ajattele, että hekin, isäsi ja äitisi, olivat ihmisiä, joilla oli joku sellainen salainen, yksityisluontoinen sielullinen syy onnettomuuteensa. Ja tämän syyn ei tarvinnut edes olla kummassakaan heissä… He kärsivät toistensa vuoksi ja erosivat ehkä ollakseen tuottamatta toisilleen kärsimystä ja rakastivat toisiaan sitä enemmän, mitä enemmän he kärsivät. Sillä mitä enemmän rakkautensa vuoksi kärsii, sitä kalliimpi se on…
— Oi, kultainen — Vera suuteli Kaarinaa — miten sinä puhut viisaasti. Mitä voisit sinä tietää sisäisistä onnettomuuksista, sinä yksinäinen, kirkas, puhdas, onnellinen! Mutta minä, minä olen syntynyt haaksirikkoisesta liitosta, vihan ja rakkauden ristisiitoksesta, minä tiedän niistä asioista jotakin, jota onnelliset, kuten sinä, eivät voi koskaan ymmärtää.
— Mutta jos minäkin olisin kokenut onnettoman kodin kirousta, jos minäkin olisin katsonut salaisten onnettomuuksien kuiluun, lapseni…
— Oh, et silloin voisi olla noin lempeä! Tai voisit, voisit kyllä sittenkin, sinä juuri voisit, Kaarina-täti. Sinä olet sitä kultaa, joka onnettomuuksissa kirkastuu, olet syntynyt hyväksi. Ah, olet sittenkin onnellinen, juuri siksi. Mutta minä, minä olen paha ja onneton, ilkeäksi syntynyt!
Vera purskahti rajuun itkuun, kätkien päänsä Kaarinan syliin. Kaarina silitteli hiljaa, rauhoitellen hänen tummaa, pörröistä tukkaansa.
— Lapsi, lapsi, kaikki me olemme saman auringon säteitä… Kaikki olemme tehdyt samasta aineesta, yhtä pahasta ja yhtä hyvästä!
Vera pudisti päätään.