— Äitini toinen vika oli se, että hän rakasti miestä, joka ei ansainnut niin suurta rakkautta. Hänen rakkautensa opetti minut vihaamaan isääni.
— Et tunne häntä.
— Tunnen hänen tekonsa — ja — teoksensa!
— Hän on ihmisenä suurempi kuin taiteilijana.
— Niin, jos pidät suurena ihmisenä sitä, joka tuottaa suurta kärsimystä… Mutta sinä olet yhtä tuhma kuin äitinikin siinä, että ihailet isääni, tuota pahatöistä. Mutta te olette kaksi enkeliä ja enkelit rakastavat juuri pahoja saadakseen itkeä kauniita taivaallisia kyyneliä. Oh, miten Varvara itki! Viulullaan. Kuulithan sinäkin! Kymmenen vuotta sitten tulimme ensi kerran Suomeen. Muistatko, Kaarina-täti? Silloinhan me tutustuimme. Miten sinä olit hyvä silloin äidille. Tiedätkö, miilaja, minä luulin sinua todella silloin enkeliksi. En ollut koskaan nähnyt niin kaunista ihmistä. Olit vaalea, näes, ja kaksi pitkää palmikkoasi riippuivat kuin kultakuontalot kahden puolen kasvojasi…
— Vera, lakkaa nyt hupsuttelemasta taas!
— Ja kun otit minua kädestä kiinni ja johdatit minua kadulla, uskoin todella, että veit minua taivaaseen. Ja minä itkin ilosta. Minä aina itken, kun tunnen jotakin kaunista täällä sydämessäni. Äitini seurassa myös itkin, mutta niin, ettei hän nähnyt. Hän soitti viulua, ah miilaja, en ole kenenkään kuullut siten soittavan, vaikka me viisi vuotta harhailimme ulkomailla ja kävimme kaikissa suurissa musiikkitilaisuuksissa. Kun säestin häntä, himmensivät kyyneleet nuotit edestäni. Sulin, vaivuin johonkin äärettömän kauniiseen ja surulliseen. Tiesin, että hän soitti hyljättyä rakkauttaan ja ikäväänsä. Siltä ajalta, tuosta Amati-viulusta jäi ijäksi jotakin minulle tänne, sydämeen… Se on ainoa kapine, jota säilytän äitini muistona. Siinä asui ja asuu vieläkin hänen sielunsa. Ah, että isäni saattoi työntää pois sellaisen määrän kauneutta! Silloin en sitä ollenkaan ymmärtänyt, nyt ymmärrän jotakin siitä. Äitini ei sitä muuten koskaan valittanut, ei muulloin kuin soittaessaan. Jos minä olisin mies, en menisi koskaan naimisiin, ja ehk'en mene naisenakaan. Otan sinusta esimerkkiä, täti Kaarina! Vera nauroi heleästi tahalliselle lisäykselleen.
— Miksi et tahdo oppia isääsi tuntemaan? Vera synkistyi.
— Ei hänkään ole tahtonut oppia minua tuntemaan.
— Onhan hän yrittänyt. Sinä et ole tahtonut. Hän on antanut sinun olla vapaana.