— Niin, täti, sinulla on oma kantasi, mutta tuo ei ole luvalla sanoen oikein kristillistä, taidat olla pakana sinäkin. Sen ymmärrän. Mutta ajatteles, useimmille ihmisille merkitsee tuo olematon elämä kuoleman jälkeen jotakin, aivan erikoista, heille on tärkeä se Jumala, joka paiskaa tulijärveen tai taivaan tanssisaliin, se, se, aivan järjetöin, ilkeä joku…
— No, no Vera!
— Niin, niin, se on totta. Mutta minulle haudantakainen elämä, kuolematon sielu on naurettava, varsin toisarvoinen asia, joka ei liikuta minua. Ei yhtään. Ei pikku varvastani. Se on ajateltu loppuun kahdessa sekunnissa. En ymmärrä, kuinka maailman kirjallisuus ja filosofia ja uskonto viitsivät, kehtaavat sen kanssa temmeltää vuosituhannesta toiseen. Koko viisaustiede on pelkkää viisastelua makkaratikusta. Jos se on tai ei ole, tuo elämä kuoleman jälkeen, olettakaamme kumpikin, niin mitä se meihin koskee, meihin tällaisina olentoina, jotka haudassa kuitenkin hajoamme toisenlaisiksi ainesosiksi, toisista elinehdoista riippuviksi, jos elämää on… Kadotamme muiston tästä elämästä, niinkuin olemme kadottaneet kuvan edellisistä vaelluksistamme, jos niitä on ollut. Jos kuolen kokonaan, en tiedä siitä mitään; jos herään uuteen elämään, on se minulle iloinen yllätys joka tapauksessa. Helvetinkin uhalla! Sillä mitä rangaistukseen ja palkkioon tulee, on kurjaa rakentaa itselleen edes sellaisia mielikuvia täällä, vielä enemmän pitää niitä toiminnan määrääjinä. Jos teen hyvää, teen sen hyvän itsensä vuoksi, en tahdo siitä palkintoa. Jos teen pahaa, kärsin seuraukset ilman minkään sovittajan uhria. Ei voi, ei saa olla toisin. Pahan tekeminen on paha minulle itselleni, jos se on paha ollenkaan, sillä sitä suuresti epäilen. Pahaan kohdistettuna se täyttää oikeuden lakia ja hyvään nähden — niin, sanotaanhan, että paha muuttuu kärsimykseksi ja että kärsimys kirkastaa, syventää, rikastuttaa. Niinhän sanotaan. Tiedätkö, täti, tahtoisin olla tällainen Jumalan vitsa, jotta kaikki ihmiset saisivat kärsiä ja tulla hyviksi…
Veran äänessä oli pehmeä, romanttinen helinä.
— Maailmassa on ollut niin rajattomasti kärsimystä, eivätkä ihmiset vielä ole muuttuneet hyviksi. Ja entä oman itsesi kannalta? Tarkoitus pyhittää välikappaleet, niinkö tuumit, pikku jesuiitta?
— Oh, rakas täti, älä nyt koeta olla tuhma, minä leikittelin vain. Tiedänhän itsestäni: pahan se tekee vain pahemmaksi! Tuo kärsimys! Kenties se kehittää hyvän ihanaan kukkeuteen. Mutta mitä hyötyä siitä on? Sitten kun ihmiset ovat kyllin hyviä ja hienoja, tulevat ne kaikista pahimmat ja raaemmat ja lyövät ne hyvät kuoliaaksi. Ah, suo anteeksi, täti rakas! Miksi minun aina pitää pyytää sinulta anteeksi? Aina tuntuu siltä. Ja miksi minun aina pitää asua luonasi? Ah, suo anteeksi! Oh, miilaja, miilaja, se on onneni!… Maailma tuolla ulkona on vain suuri summaton pääkallonpaikka, ristiinnaulittujen Golgata! Voi, muistatko äitini maata, pyhää Venäjää?
Vera katsoi silmät suurina ja palavina pimeään.
— Muistatko äitiäsi Varvaraa, tyttöseni? kysyi Kaarina.
— Vastahan on kolme vuotta hänen kuolemastaan. Oh, minä rakastan häntä niin, minä jumaloin häntä. Hänessä ei ollut yhtään vikaa. Paitsi yksi! Paitsi kaksi! Hän oli epäuskoinen. Hän ei uskonut suureen, pyhään Venäjään. Hän imetti minuunkin epäluulon slaavilaista henkeä kohtaan. Muuten olisin nyt siellä — minne ijät ikävöin ja missä en kuitenkaan ole kotonani. Moskovassa — keskellä tuota suurta asiaa… Sieltä tulee maailman pelastus. Metsä liikkuu jo. Ei kenelläkään ole niin rajatonta, niin kärsimyksestä ja nautinnosta rikasta sielua kuin slaaveilla. Ah, kuinka isäni tuntuu pieneltä ja rajoitetulta äitiini verrattuna!
— Sinä et pidä isästäsi, Vera?