Ja nyt hänellä oli holhotti sittenkin, oli olento, jolle antaa, jolle olla ihminen, joka itse oli ihminen, ah, vaikkakin niin pahankurinen, niin ilkeä ja niin ihana. Tuo Vera, tuo kultainen kiusantekijä, joka täytti hänen aution kotinsa elävän elämän sykähtelyllä, kutoi sillan ihmisrakkauden teorioista yksityiseen…! Sillä olihan hän Oula Kuutin tytär, unelmien unelma! Oula Kuutin oman olemuksen heijastus!
Vera oli Kaarinalle kaikki kaikessa. Sylilapsi ja tyranni. Ei kukaan olisi voinut sanoa hänelle sellaisia kauheuksia sellaisella sulolla kuin Vera. Vera nauroi hänen periaatteilleen, mutta nauroi niinkuin hyvät enkelit hymyilevät. Elämä, tuo outo, tavoittamaton elämä, tuo saavuttamaton elämän unelma riensi hänen syliinsä Veran kautta. Turvata Veraa, ihailla Veraa, tutkia, muokata Veraa! Mikä onni! Ja samalla koulu ja kasvatus Kaarinalle itselleen. Koko ihmisyyden asia, koko naisen asia mahtui siihen. Ja koko hänen yksityinen asiansa, hänen sydämensä syvin ja salaisin tuska ja riemu, menetys ja korvaus mahtui siihen. Rakkaus! Ei, ei siitä mitään! Hiljaa sydän!
Kuinka oli veli tohtinut lausua sen ääneen äsken! Hän sanoi aina sellaista, jota ei saanut sanoa ja jota ei voinut unohtaa, kun se kerran oli sanottu, ei anteeksi antaa. Ja kuitenkin tunsi Kaarina omassatunnossaan, että hänen täytyi oppia anteeksiantamaan kaikki, tai, että ihmisellä lopultakaan ei ollut toiselle ihmiselle mitään anteeksiannettavaa, oman heikkoutensa kanssa vain tili tehtävä. Ainoa, jonka saattoi toiselle antaa, oli rakkaus, sellainen rakkaus, joka ei vaatinut mitään…
Pehmeät kädet laskeutuivat äkkiä Kaarinan kaulalle.
— Miilaja, miilaja, miten istut pimeässä, ah, itketkö kovasti, armas, kulta, kaunis!
— No mutta, Vera, kulta Vera! Enhän toki itke!
— Oo! Minä tiedän. Ikävöit, täti Kaarina, sinäkin niinkuin minä, aina, aina! On niin hauska nähdä sinua pimeässä. Tai ei ollenkaan nähdä. On pehmeää, hämärää. Oi, kuinka ikävöin Venäjälle, täti Kaarina. Muistatko vielä, kuinka äitini kanssa kerran kävit meillä, oikein meillä, siellä Moskovan takana. Aa! Kävimme yhdessä sinun kanssasi Borodinon kylässä. Ah, sitä ihanaa kesää! Sinä kesänä kukkuivat käet aivan raivoisasti. Muistatko, Kaarina-täti? Niin, ja me kysyimme niiltä jotakin. Kauanko sinä eläisit Kaarina-täti? Ja ne vastasivat: toista sataa vuotta. Ja sitten kysyimme, milloin minä pääsen naimisiin. Saman vastauksen antoivat hölmöt. Puolentoista sadan vuoden päästä astun siis minäkin Jeesuksen Kristuksen morsiamena sisään taivaan ilosalista, aivan kuin sinä, täti Kaarina! huokasi Vera nauraen.
— Vera, kulta Vera! Tiedäthän: on Jumalan pilkkaa noin keveästi kosketella toisten pyhiä uskonkappaleita.
— Pahastuit siitä, että nauroin. En ole koskaan ymmärtänyt, minkätähden kirkko julistaa pelastuksen evankeliumia murheellisena kuin mitäkin surusanomaa ja miksi se pitää ottaa vastaan happamella naamalla. Sitä paitsi en pilkannut Jumalaa, puheli Vera vähän nyreissään. En pilkkaa ketään. "Spaskija varootassa" tein aina ristinmerkin! En tarkoittanut pahaa äsken. Sinä yksin kuulit minua. Jos olisin loukannut sinun uskonnollista vakaumustasi, niin se olisi ollut synti. Mutta tiedänhän, että et usko tuohon! Siis en ole pilkannut Jumalaa, en käytännössä enkä periaatteessa. Täti Kaarina, sanopas minulle oikein tosissasi, eikö sinustakin ole omituista, että ihmiset eivät välitä siitä, mikä on, mutta että se, mikä ei ole, on heille kaikki kaikessa, niinkuin esimerkiksi tuo Jumala?
— Niin juuri sen pitää ollakin, lapseni. Ei sen, mikä on, vaan sen, mikä tulee, pitää olla ihmiselle kallein. Jumalaa ei ole koskaan, mutta se syntyy, tulee lähemmäksi joka hetki. Sitä tarkoittaa koko vapaudentaistelumme, ei vapautta olla jotakin, vaan vapautta tulla joksikin, tulla Jumalaksi, muuttua itse, muuttaa maailma parhaimman unelmamme kaltaiseksi, siksi, jota ei vielä ole missään.