Mutta isän eläissä kotona ollessaan oli hän itsekin kuullut samantapaista. Irralleen päästettyjen viettien ja aivokummitusten peikkomaista temmellystä! Ja silloin hän tiesi aina kyllä syyn. Oli asioita, jotka kuuluivat perhesalaisuuksien historiaan ja joita myöhemmiten vanhan keittäjättären erottua toimestaan ei tiennytkään kukaan muu kuin Stiina-muori, metsäherran imettäjä, ja Kaarina, jolle muori kertoi kaikki. Niin, silloin aluksi, kun vinniltä alkoi kuulua outoa kuisketta ja kuhinaa, läimäyksiä ja nyyhkytyksiä, mikä aika nuoren Kaarinan elämässä! Hän tavoitti sanoja, joita hän ei ymmärtänyt. Näki salaperäisiä ilmeitä, vainusi vihjauksia. Näkin Eeva parka! huokailtiin. Viskeltiin myös rumia, vihaisen vihlovia letkauksia.
Eeva katosi kotoa. Ilmestyi Helsinkiin, missä Kaarina kävi koulua. Hänelle osoitettiin, sanottiin — kuka osoitti ja sanoi, sitä hän ei enää muistanut — tuossa, tuossa, tuo tyttö, tuo kalpea ja hontelo, tuo hapansillinaamainen, tuo nyppyläotsainen, työntää pientä lastenvaunua, se se on! Näkin Eeva! Hän! Niin, hän, josta ei voi, ei saa puhua! Jonka ympärillä kiertää häpeä. Myrkyllisenä kaasuna kaartaa Kaarinankin…
Tunsi Kaarinakin jo kaukaa. Pelkäsi. Mitä? Sitä hän ei tiennyt. Jotakin salaperäistä, kauheaa, omituista, poikkeuksellista, josta ei saa puhua ääneen, jolle piru nauraa…
Mutta aina vain kohosi ääni hänen kuuluvilleen:
— Eeva käy silityskurssissa! Eeva voi hyvin! Eevalle maksetaan! Ja outo ahdistus hiipi aina silloin hänen kurkkuunsa, salpasi hengityksen.
Sitten kaikki taas katosi näkymättömiin, kuulumattomiin, hävisi jonnekin olemattomaan unhoon. Suurkaupungin laineet huuhtoivat pois Eevan. Kuolema korjasi isän…
Sitten… Paljon, paljon myöhemmin. Joku sanoo taas… Kuka? Ei kukaan. Tuo, tuo kaunis Helena Näkki, tuo kahvilatarjoilijatar, on kotoisin sieltäpäin, äitinsä puolelta… Ah, miten koskee, salpaa henkeä! On. On. Isän näköinen! Nuo välkkyvät valkuaiset, nuo, joita ei ole Kaarinalla, ne on hänellä, tuo suu, tuo otsan kaarre! Ah! Täytyy käydä häntä lähelle, kiertää, kaartaa, kauan katsella… Minkätähden? Ei vihasta, ei katkeruudesta, ei edes pelkästä uteliaisuudesta, ei säälistäkään, vaan jostakin suuremmasta; niin, myötätunnosta. Sisar-parka! Sisar-kulta! Vaistomaisesti veivät Kaarinan askeleet aina hänen lähettyvilleen. Ja silloin! Silloin näki hän myös veljensä välähtelevät neekerisilmät, tulisen himosielun hänen lähellään, pyytämässä, pyydystämässä… Niin, ei kenkään tiedä siitä. Ei kenkään tiedä, mitä Kaarina silloin teki: ei tuo outo sisar ei tuo vieras veli! Mutta he jäivät sisareksi ja veljeksi. Se oli pääasia. Ja kumpikin ehkä vihasivat Kaarinaa. Vihasivat niinkuin isä ennen muinon äitiä. He olivat isästä kotoisin, he molemmat!
Miten sanoikaan äsken veli: Ihmisellä on hyvin suuret taipumukset periä vain huonot puolet. Niin, kai siinä oli perää. Mutta ilman veljeä olisi Kaarina ehkä hairahtunut pitämään itseään hyvänä, niinkuin tekivät ihmiset, jotka eivät häntä tunteneet. Hän yritti olla hyvä, senverran oli siinä perää. Tuon pyrkimyksen, tuon itsensä voittamisen halun oli hän saanut jo lapsena ja juuri sen silmittömän kiivauden vastapainoksi, joka isässä ilmeni. Kun hän, Kaarina, kerran tulisi suureksi, niin hän ei koskaan noin alentaisi itseään. Hän ainakin olisi aina tyyni, epäitsekäs, jalo, ymmärtäväinen, kavahtaisi tuottaa kärsimystä kelleen. Tämä ajatus syöpyi häneen monien tuskien hinnalla ja hän pani tosiaan tähän ajatukseen koko tahdonvoimansa, aina kun nuorempana ärsytetyksi tullen mustat perintöveret pakkasivat sumentamaan hänen sielunsa selkeyttä. Täten oli hän vähitellen saavuttanut uuden kirkastetun luonnon, eikä hän enää olisi muistanut edes arastella tuota synkkää sukuperintöä, ellei hän joskus olisi tavannut veljeään. Kummallista! Ei kukaan muu ihminen koko maailmassa, ei pahin solvaus, ei verisin vääryys, olisi saanut häntä kadottamaan lempeää, ihmisymmärtäväistä mielen tasapainoa, ainoastaan tuo läheisin verisukulainen, veli. Kiihtyminen oli heikkoutta, pienuutta. Niin, hän oli heikko veljensä lähellä. Sen hän tunsi. Kuin pieni ahdistettu eläin, jonka kynsin hampain täytyy kampata hengestään. Veli kuohutti aina esiin kumean maanalaisen vihan hänen sielunsa salaisista onkaloista. Minkätähden? Siksikö, että hän, ja ainoastaan hän, osasi iskeä juuri kaikkein arimpiin kohtiin ja että Kaarina taistellessaan veljeään vastaan oikeastaan tunsi taistelevansa samoja voimia vastaan omassa itsessään? Siksikö, että veli oli ainoa ihminen, joka osasi iskeä juuri sillä tavalla, sillä raivostuttavalla halveksumalla, joka vaikka Kaarinaan kohdistettuna tarkoitti koko naissukukuntaa? Niin, silloin saattoi hän käydä kovaksi ja ilkeäksi, silloin versoivat äkkiä myrkylliset lonkerot esiin hänen sydämestään, salaisista perintösiemenistä, jotka hän jo oli luullut kaikki nyppineensä pois, ja senjälkeen oli hänellä aina sisäisen alennuksen ja nöyryytyksen hetki, joka todisti hänen kauniit, elämänpitkät ponnistelunsa turhiksi ja näytti, miten kaukana hän vielä oli ihmishyvyyden ihanteesta…
Miksi olikin hän lausunut veljelleen Helena Näkin nimen? Se oli revähtänyt ulvahtaen esille, hänen tahtomattaan, vanhojen ammoin kestettyjen kärsimysten kätköistä!
Kaarina oli alkuaan aikonut ottaa holhotikseen tuon häntä paljon nuoremman Helena-sisaren. Mutta se oli näyttäytynyt mahdottomaksi. Tämänkin puolelta oli hän kohdannut kovan, läpipääsemättömän, poistyöntävän kuoren.