— Vaiti!
Kotvaan ei kuulunut muuta kuin kahden sotaisen sydämen takominen. Ilma oli täynnä katkaisevaa, kyllästyttävää hermopingoitusta, pitkän jankutuksen raukaisevaa inhoa.
— En tahdo riidellä hullun naisen kanssa, sanoi sitten tohtori päästen itsensä herraksi. Tämä on viimeinen kerta, kun yritän puhua sinulle järkeä. Hermoni ja aikani eivät anna myöten kustantaa itselleni tällaisia kiusallisia depressioneja usein. Mutta muista mitä olen sanonut. Minä pysyn sanassani. Jos astut aikeitteni tielle, niin varo itseäsi. Minä en haikaile, niin sisareni kuin oletkin, silloin kun korkeammat edut ovat kysymyksessä. Varoitan sinua siis vielä kerran: älä herätä minussa leijonaa! Älä pakoita minua käyttämään äärimmäisiä pakkokeinoja. Annan tämän neuvon sinulle itsesi ja — rakastettusi etuja silmällä pitäen…
— Pentti!
Tohtori kumarsi kylmällä ivalla, todeten silminnähtävällä nautinnolla voineensa siirtää äskeisen kiihtymistilansa sisareensa. Hän sulki oven nauliten Kaarinan äänettömäksi paikalleen hypnoottisten silmävalkuaistensa häijyllä ja väkevällä välkähdyksellä.
V.
Kaarina Linna muisteli lapsuuttaan. Noin juuri kuin veljen oli joskus kauan, kauan sitten soinut hänen korvissaan isän ääni, kovana, itsevaltiaana, musertavana ja — vastavoimaa herättävänä. Äitiään hän enää tuskin muisti. Äiti oli kuollut hänen yhdeksännellä ikävuodellaan. Jotakin hienoa, pientä, pehmeää, hiljaista, mielikuvallista, unelmallista oli jäänyt hänestä mieleen. Ja vanha, uskottu palvelija, Annastiina-muori kuiski joskus salaa lapsen korvaan äidin muistoa kuin satua tai muinais-ajan tarinaa. Liian kovasta elämän kuormasta oli äiti murtunut. Eivät kestäneet hennot olkapäät niin suurta surun taakkaa. Paha oli isä ollut hänelle, liian suuri, liian julma!
Ehkä se oli luulottelua. Metsäherrasta oli aina käynyt kansan keskuudessa kummallisia puheita. Paholaisen kanssa oli ollut liitossa. Ja sininen tuli oli höyrynnyt suusta kuolinvuoteella…
Metsäherra oli kova herra, hurja herra. Tuli metsältä saappaat savessa ja veressä ja komensi polvelleen tyttöjä ja eteensä pirtukannun. Kun tuli se pää päälle. Muuten oli hän synkkä, likipääsemätön. Hänellä oli kova haltia, kuten maalla sanottiin. Ennenkuin hänen hevosensa ajoi pihalle, näki ja kuuli talonväki jo tuntia ennen hänen tulonsa. Ja kuolemansa jälkeen nähtiin hänet kahden kynttilän ääressä karttapöytänsä luona monta monituista kertaa. Vielä useammin nähtiin hänen haamunsa vinnillä, tyttövinnillä, sieltä kuului myös silloin tällöin revolverinlaukauksia niinkuin metsäherran eläissäkin, kun hän browningillaan lasketteli ilopamauksia, piloillaan säikytelläkseen tai mustasukkaisuudesta tai juoppohulluudesta, kukapa sen niin tarkkaan tiesi. Varmaa vain oli, että talossa kummitteli vielä vuosia jälkeen metsäherran kuoleman. Kerrankin oli talon suuri sali ollut vuokrattu kansakoulujen kesäsiirtolaksi ja kaikki hoidokkaat olivat yht'aikaa unestaan heränneet revolverinlaukaukseen, joka kuului ylhäältä vinttikerroksesta. Järjellistä selitystä ei asialle parhaalla tahdollakaan saatu.
Näihin aikoihin oli Kaarina jo koulutyttö, kaupunkilainen, ja kotitalon huhut yltivät vain silloin tällöin hänen korvaansa kuin joku särähtelevä, vedenalainen kellojen soitto jostakin aaltoihin vajonneesta muistojen maailmasta.