— Miksi aina puhut minulle Kuutista! huudahti Kaarina leimuavin silmin. Hän ei kuulu siihen liittoon.
— No, en minä tiedä, mikä liitto teillä on keskenänne. Olet ainakin hänen tyttärensä holhooja.
— Äidin määräämä.
— Hm. Tyttö-parka muuten!
— Jos sinusta riippuisi, surmaisit hänet, sehän kuuluu sinun ohjelmaasi.
— Ei ole tyttö-rievun syy, että hänellä on kevytmielinen isä, muukalainen äiti, ja hullu holhooja, mutta se on onnettomuus, suuri onnettomuus hänelle. Ja älä tee onnettomuutta vielä suuremmaksi. Sillä sen sanon, että jos vetoat Kuutin apuun politiikassa, jos hän tulee vastustajakseni julkisessa elämässä, tuhoan hänet uudestaan hänen entisyytensä pohjalta, niin suuri kirjailija kuin hän onkin.
Kaarina oli noussut. Hän seisoi jäykin, pingoitetun jäsenin veljensä edessä.
— Ja sen sanon minä, että jos vielä kerran sen vääryyden teet, niin murran myös minä sinut sinun entisyytesi pohjalta. Luuletko, etten tiedä? Luuletko, etten voi? Kuka oli kevytmielinen nuoruudessaan, sinä, sinä kunniastasi ylpeä siveydentuomari! Muistatko Helena Näkkiä? Omaa sisartasi — ahdistit. Ja ilman minun väliintuloani olisit nyt — sukurutsaaja! Sinä, niin!
— Vaiti! Vaiti!
Tohtorin nyrkki paukahti pöytään, hänen ohimosuonensa pullistuivat ja tumma punerrus kohosi kuin samea aalto hänen niskaansa. Käheästi, kuin tukahtuen, hän vielä ähkäsi: