Kolme lasta pyöri edelleen lattialla kuten ennenkin, mutta hän ei ollut joutanut niihin ennenkään kovin suurta huomiota kiinnittämään. Lapset eivät koskaan olleet riittäneet hänelle elämänsisällöksi. Väliin kun hän ajatteli tätä puolta itsestään, jäi hän itseään ihmettelemään. Olenko ehkä luonnoton äiti, muut naiset ovat niin erilaisia? Mutta sitten luuli hän löytävänsä sille selityksen. Jos hän olisi mennyt naimisiin aivan nuorena, jos hän olisi joutunut itseään vanhemman miehen muovailtavaksi, jos vaistomainen eroottisuus olisi ollut hänen vaikuttimensa naimisiin mennessä, niinkuin on usein laita naisten, olisi hänenkin kehityksensä ehkä pysähtynyt siihen ja jäänyt pyörimään tuon yhden ainoan suvunsäilytys- ja jatkuvaisuusvietin ympärille. Ei, parempi oli näin. Hoitihan mieskin isyytensä ja yhteiskunnallisen työnsä yhtä rintaa! Yleensä miehet, ei hänen miehensä! Mutta sekin oli onni. Jos Tuira olisi täysin riittänyt perheen tueksi, niin olisi se ehkä jollakin tavoin puuduttanut, lamaannuttanut hänen voimaansa, vaikkakaan hän ei periaatteessa hyväksynyt miehen elättämää naista. Parempi oli näin. Jos oli. Ei, hän ei uskaltanut ajatella mitään. Joku salainen haaksirikko, henkinen vararikko, joku paha laskuvirhe ainakin oli paljastunut hänelle itselleen noiden perheselkkausten kautta hänen elämässään. Tai pikemmin: hän tiesi siitä itse jo kauan. Nyt se kävi julkiseksi. Se näkyi kauas. Hän vaikutti luonteettomalta, hänen elämänkaarestaan puuttui plastiikka, sopusuhtaisuus, siinä oli nyt jo jotakin särkynyttä, irvikuvamaista, auttamattoman rumaa.
Ja kuinka oli hän aina korostanut liikealalla juuri tuota ulkonaisen viivan ehjyyttä ja kauneutta, kun hän oli nähnyt ympärillään tätä periaatetta niin räikeästi loukattavan! — Tuossa eräskin isänmaanystäväksi ja epäitsekkääksi hengen mieheksi tunnettu suurviljelijä, joka kuletutti tilaltaan maidon niin tarkkaan Venäjälle, että oman pitäjän lapset olivat kuolla nälkään, että suurten karjalaumojen keskellä asuva oma väestö sai matkustaa vieraisiin rukoilemaan välttämättömintä maitotilkkaa. Ja tämä tapahtui vain etujen, rahanhimon vuoksi. Se oli ruma liikeviiva! — Tuossa samoin eräs sortopolitiikan vastustaja ja kansansivistyksellisten lahjoitusten tekijä: osti eläväinkuvain teatterin, jossa räikeillä rikosjutuilla ravittiin kansan hengennälkää, osti hienon kaupunkitalon, teki siitä ravintolan ja yökahvilan, juotti sortopolitiikan upseereja ja heidän naisiaan, tuli heillä miljonääriksi ja heidän kukistuttuaan möi talon vielä useammasta miljoonasta Venäjän valtion vallankumouksellisille, ikuisiksi ajoiksi, keskellä Suomen pääkaupunkia, palatsin vieraan valtion sotaväelle! Se oli anteeksiantamattoman rumaa liikepolitiikkaa!
Sellaista näkyi nyt kaikkialla. Mutta sellaiselle näytti myös hänen oma elämänviivansa. Pettymystä hänelle itselleen, ehkä enemmän vielä muille, oli se saattanut aikaan. Ihmisten luottamuksen oli hän menettänyt. Häneen ei luottanut enää kukaan, ei Viro, armas kotimaa, ei Suomi, ei puolueet, ei muut kuin hänen oman liikkeensä johto, jota hän itse taas ei puolestaan voinut kunnioittaa, niinkuin hän olisi tahtonut. Etenkin Untosesta, liikkeen toisesta päämiehestä, liikkui yhä hämärämpiä huhuja. Varmastikaan ne yksityiset sivukanavat, joita myöten hän kokosi tuhansiaan, eivät olleet puhtaita!
Keinottelun saasta kohosi joka puolella kuin patonsa puhkaisseiden loka viemärien inha tulva-aalto. Tuntui kuin koko maailma, aivan kuin hän itsekin, olisi pelannut pois käsistään kaikki aatteelliset arvot: aineelliset olivat enää jälellä.
Ja miten hän, Salme, oli aikoinaan halveksinut ainetta, rahaa! Kun hänen kotitalonsa isän kuoltua joutui vasaran alle, ei hän tarjottunakaan välittänyt pelastaa kodin muistoja. Se oli rihkamaa, joskin rakasta, jonka valta sydämessä oli voitettava. Elettävä vain hengen ritaruudelle, vapaana aineen vallasta, kuten Ibsen, joka elämänsä ijän asui vuokrahuoneessa, jolla ei ollut mitään, jota hän saattoi sanoa omakseen, ei muuta kuin aivojensa suuret ajatukset. Salme karkaisi luontonsa tämän periaatteen mukaan. Ja kun hänen miehensä teki ensimäisen vararikon, ei hän osannut surra ulosvieritettyä pesänsisältöä! Hän luuli olevansa silloin hengen jättiläinen, ja hän olikin vain nuori ja pintapuolinen. Hän ei silloin vielä ymmärtänyt sitä salaista sielua, minkä ihminen aineelliseen ympäristöönsä viljelee, hän ei ymmärtänyt, että kaikki aineelliset valloitukset, rahakin, merkitsivät tehtyä työtä, että se oli pyhää hengen perintöä sekin, esi-isäin kuolematonta käsialaa, jota ei ollut lupa loukata eikä häväistä. Kova todellisuus oli sitten vähitellen opettanut Salmea pitämään sitä arvossa. Ja miten hän sittemmin oli ikävöinnyt kotiaan, sitä ainoaa, mikä hänellä koskaan oli ollut, minkä hän todella tunnusti kodikseen, Viron kotia, sen mustuneita, kuluneita kaappeja ja kelloja! Ja miten omatunto vieläkin kolkutti siitä, että hän ei ollut hädän ja haaksirikon hetkellä ojentanut pelastavaa kättä näille hyljätyille, vanhoille, uskollisesti palvelleille esineille!
Nyt ei hän enää voinut heittää halveksien rikkakasalle halvinta pärekoppaa. Miten äärettömästi hän oli muuttunut entisestä! Mutta hänhän olikin käynyt tässä välillä sosialismin ja materialismin koulun!
Salme hymähti itselleen. Turhaa oli erotella, eritellä. Kaikki oli samaa elämänvoimaa, ikuista muuntumista, mysteeriaa. Rikkinäinen ruukku siinä mielessä yhtä kallisarvoinen kuin henkevin kirja. Tämä henkinen materialismi, tämä käytännöllinen monoteismi, se oli nykyään hänen uskontunnustuksensa!
Salme Tamm oli unohtunut mietteisiinsä. Syvä ryppy oli painunut hänen silmiensä väliin. Häntä värisytti se yksinäisyys, joka häntä ympäröi. Oh, parempi olisi ollut, että hänen sydämensäkin järkiään olisi muuttunut laskukoneeksi. Mutta se ei voinut. Se kodittomuus, se irrallinen juurettomuus, johon hän oli joutunut, kalvoi koko ajan rikki hänessä jotakin hienoa ja lujaa, joka toisissa olosuhteissa olisi voinut olla suurta ja kypsää elinvoimaa.
Kahteentoista vuoteen ei hän ollut käynyt kotimaassaan Virossa, ei sitten kun hän sieltä läksi. Se oli jo kokonainen iankaikkisuus! Hän ei voinut palata. Hän tunsi itsensä jotenkuten petturiksi…
Hän, nuori talonpoikaisylioppilas, oli silloin lähtiessään ollut kansallisen puolueen toivo. Hänestä piti tulla jotakin suurta, ei itselleen, mutta onnettomalle Virolle. Hänelle oli koottu matkarahat, lähetetty kolmen vuoden aikana stipendi Suomeen, jotta hän veljesmaan yliopistossa säilyisi sortavasta pakkokielestä, jotta isänmaalle ja sen asialle saataisiin puhtaita, suorasti kasvaneita tuliluonteita, uusia Koiduloita. Ja hän olikin tällä aikaa, hän, kansallisuus-asian lähetti, kallistanut korvansa kansainvälisen sosialismin asialle ja antanut kätensä suomalaiselle sosialistilehden toimittajalle, sittemmin pilakuvapiirtäjälle Pekka Tuiralle. Tämän tempun jälkeen pidettiin häntä Suomen kansallismielisien piireissä, johon hänet ensin Viron kansallisstipendiaattina oli avosylin otettu vastaan, vakoilijana tai ainakin hyvin epäluotettavana hahmona, ja kotona Virossa, mitä he hänestä ajattelivat, sen arvasi hän, mutta ei uskaltanut sitä lausua ääneen. Kotona vallitsi suru hänestä.