Hän oli askel askeleelta käynyt sisäisesti yhä yksinäisemmäksi. Suomen sosialistit olivat laumaa. Hän oli vakaumuksesta liittynyt heihin, mutta hänen kunniahimonsa oli alkuaan pyrkinyt heitä johtamaan. Heidän lähelle tultuaan katosi häneltä tämä houkutus. Pekka Tuiran kanssa ei myöskään koskaan ollut muodostunut lähempää sielullista väliä. Hyötysuhteeksi se lienee ollut alkuaan ajateltu. Salme toivoi, se täytyi hänen myöntää, jos hän meni oikein syvälle itseensä, Pekan kautta saavansa jalansijan sosialismin johdossa; Pekka viehtyi Salmelta saamiinsa pikku vippeihin. Salmea nauratti Pekka-rukka! Näin oli sentään mukavampi. Salmen omaisuus oli turvattu ja Pekkakin sai pikku avustuksensa nyt paljon varmemmin. Aina kun Pekka tuli "lapsia tervehtimään", merkitsi se sitä, että hän tarvitsi pienen käsirahan. Muuten ei eron jälkeen mikään oleellisesti ollut muuttunut heidän välillään. Erillään asuminen vapautti Salmen vain siitä kuluttavasta levottomuudesta, jonka jokahetkinen tietoisuus toisen epävarmoista askelista antoi, tai oikeastaan tietoisuus niistä oli hänellä vieläkin, mutta ei hermoihin käypää tuntoisuutta, havainnollista, kouriintuntuvaa läheistä kosketusta vieraaseen elämään, joka kulutti hänen omaansa. Hän nautti siitä, että hän saattoi antaa, entiselle miehelleen, lapsilleen, oman työnsä tuloista. Nautti jokaisesta uudesta esineestä, jota hän kauan oli suunnitellut, halunnut ja jonka hän nyt saattoi toimittaa kotiinsa. Kotiinsa! Mikä ivanimi! Ei, hänellä ei ollut sittenkään kotia. Oli vain huoneet, lapset, huonekalut, palvelijat! Hän ei viihtynyt siinä ympäristössä. Siksi hän suorastaan etsi ylityötä, työn tekosyytä, pysyäkseen konttorissa puoleen yöhön ja voidakseen taas palata sinne aamulla varhain. Niin kului elämä.
Yhä voimakkaampana alkoi tuntua kaipaus kotimaahan. Mitä hän täällä, vieras? Mutta aina ahdisti hänen mieltään tuo sama kunnianhimo tai ehkäpä se oli kunniantuntoa: ei palata katumuksentekijänä, vaan voittajana, uuden päivän säteilijänä. Kaikesta huolimatta! Ah, ne pettyivät siellä kotona, ne, jotka luulivat, että olivat arvottomalle tuhlanneet isänmaan varoja, kavaltajan käteen antaneet toivonsa ja onnensa! Hänen, Salme Tammin nimen täytyi vielä kerran kunniakkaasti yhdistyä uuden Viron aamunnousun suureen historialliseen hetkeen. Hänen, juuri hänen, täytyi ottaa osaa Suomi-Viron; liittovaltakunnan synnytystuskiin, ja vaikka verellään ja hengellään maksaa siitä. Hän oli sen velkaa Kreutzwaldin unelmalle. Mutta se unelma oli uusittava, uudistettava, laajennettava uuden maailman ihanteita vastaavaksi. Hänen elämänsä erheet eivät sittenkään olleet erheitä! Tämä oli ollut hänelle välttämätöntä valmistus-, kypsytysaikaa, sisäisen ihmisen kasvattamista. Hän lähti maastaan lapsena, hän oli palaava täysi-ikäisenä, koeteltuna, kärsineenä, kirkastettuna, ihmisyydelle avautuneena. Häneen voitiin nyt uskoa ja luottaa, nyt vasta! Jospa he sen vain ymmärtäisivät siellä kotona!
Hän oli jo salassa tehnyt paljon työtä sitä varten. Ja Oula Kuutin avustuksella oli hän tekevä asiasta kansainvälisen liikkeen. Heillä oli jo johtolangat käsissään syvälle Europan valtio-elimistöön. Mutta Oula Kuutti oli hänelle siinä asiassa välttämätön. Hän oli ruoskiva hänen suuret, mutta velttouteen pyrkivät lahjansa suuren asian palvelukseen. Väkisinkin. Suurten kirjailijain velvollisuus oli tällaisella maailmanhistoriallisella hetkellä antaa tulensa loimuta ihmisten ja kansojen hyväksi. Mutta Oula Kuuttia täytyi aina lietsoa, pitää silmällä, hän saattoi milloin tahansa livahtaa piiloon. Ah, niitä runoilijain mielialoja, miten niitä oli hoideltava!
Salmen rinnasta kohosi huokaus.
Useammin, paljon useammin olisi hän tarvinnut Kuutin seuraa. Ei vain isänmaan, mutta itsensä vuoksi… Hän tunsi kasvavansa, voimistuvansa siitä: Tarvitsihan hän edes yhden ymmärtäjän, hengenheimolaisen, aatetoverin tässä vieraassa maailmassa. Mutta hän pelkäsi, että Oula Kuutti mahdollisesti ymmärtäisi hänen mielenkiintonsa väärin. Hän ei myöskään tahtonut vaivata niin usein Oula Kuuttia, hän saattoi väsyä. Mutta monasti olisi tehnyt mieli mennä häntä tapaamaan. Tämänkin mieliteon voittamiseksi oli vain yksi keino: työ. Kun hän oli pysytellyt yhteentoista asti konttorissaan, oli mahdotonta enää mennä muualle kuin kotiin. Ja lapset nukkuivat silloin, palvelijat samaten. Hiljaisuus vallitsi hänen tahtonsa ja unelmiensa, pitkäin pettymystensä ja koti-ikävänsä yllä… Niin harvoin oli Oula Kuutti omasta halustaan etsinyt hänen seuraansa. Ah vaiti ajatukset! — Eikö isänmaan kohtalo ollut tärkeämpi kuin kaikki sielulliset asiat…
Salme säpsähti.
Eikö ovikello soinut? Tuliko ehkä hän?
Oven takana seisoi pieni tumma nais-olento.
— Kas neiti Näkki! Astukaa sisään!
— Suokaa anteeksi myöhäinen tuloni.