Salme Tammin suuret keltaisen-ruskeat silmät loistivat kuin merenkulta valkoisen turkiskauluksen sisältä.
Salme pysähtyi kesken puhettaan. Hän tuli äkkiä ajatelleeksi, että hänen huomautuksessaan oli Kuutin mielestä kenties jotakin tahallisen tunkeilevalta, tarjoilevalta näyttävää, jotakin, jota hän ei ollut tarkoittanut.
— Tahdoin vain sanoa, jatkoi hän, että olen Salme Tamm, kuten ennenkin…
— Sellaisena olette oikeastaan minulle vallan uusi ilmiö. Minähän olen aina tuntenut teidät vain rouva Tuirana.
— Ah, se on totta se! Ikävä kyllä. Niin, ja käyttäväthän toiset erottuaankin entisen miehensä nimeä. Minusta se olisi väärinkäytöstä. Mies ja vaimo eivät ole sukua toisilleen ja erottuaan ovat he enemmän kuin vieraita…
— Vaarallisia vieraita toisilleen useinkin.
— No, en ainakaan minä ole Pekalle vaarallinen, eikä hän minulle, naurahti Salme. Teille hän voi olla paljon vaarallisempi.
— Vaara uhkaa minua myös teidän puoleltanne…
— Leikki pois! Sanokaapa minulle yksi asia, jota aikoinani ihmettelin suuresti. Miksi te kirjoititte Tuiran lehteen ja alistuitte samalla saman lehden, vieläpä saman miehen pilanteon esineeksi?
— Meidän yhteistyömme ei olisi muuten menestynyt.