Sill'aikaa kiiruhti Helena Näkki melkein juoksujalkaa eteenpäin sateessa ja tuulessa. Lopullisen ratkaisun polte tulisti hänen vertaan.
Se, mitä hän oli kertonut itsestään rouva Tammille, ei liikuttanut häntä suuremmin, hän tuskin muisti sitä enää. Hän ei myöskään tuntenut rouva Tammia kohtaan mitään erikoista kiintymyksen tai heltymyksen tunnetta. Vieras, vieras! Melkein niinkuin hän itse itselleen. Siinä tunnossa hän viihtyi. Ja hän oli iloinen siitä, että rouva Tamm ei ollut säälitellyt, ei valitellut, ei näytellyt mielenliikutusta. Pieninkin yritys siihen suuntaan olisi tukkinut hänen suunsa.
Helenasta tuntui kuin olisi hänen sydämensä ollut jossakin hyvin syvällä. Hän tiesi, että siellä kirveli ja hehkui, mutta hän tuskin saattoi erottaa, oliko se ihmisrakkautta vai -vihaa; ja niin monen kylmän kuoren sisällä sen tuli vavahteli, ettei sitä kukaan nähnyt päälle päin.
Joku vain heitti, vyörytti häntä eteenpäin. Mikä? Elämä, aika, ajan aallot, ilman sähkö? Joksikin sellaisiksi sitä kai nimitettiin. Tuo tavallinen se häntäkin irrallista lehteä kiidätti eteenpäin. Ja vinhemmin, tiestä tietymättömämmin kuin muita! Muilla oli ehkä joku kiintopiste, koti, omaiset, isänmaa, ihmiskunta, puolue, joka kutsui, tarvitsi. Hänellä ei ollut mitään. Ei kukaan ollut kutsunut. Sisältäpäin vain työnsi. Täytyi kiitää. Tehdä jotakin, jonka tunsi teon arvoiseksi. Ettei tarvitsisi ajatella kuivaa, tuskallista, hedelmätöntä elämän ajatusta. Se oli sittenkin raskainta kaikesta. Mahtoivat olla eri ainesta ne päät, jotka sen kestivät.
Vaaraan syöksyminen niin nopeaan, ettei ehtinyt mitään ajatella, antoi niin suloisen turvallisuuden tunteen.
VII.
He kulkivat pitkin tummia, lokaisia syyskatuja, Salme Tamm ja Kuutti.
— Te tapatte itsenne työllä ja ryöstätte samalla ystäviltänne ilon saada nauttia rakastettavasta seurastanne. Miksi olette niin julma itsellenne ja muille, rouva Tuira?
— Miksi nimitätte minua rouva Tuiraksi? Tiedättehän, että en enää ole sitä…
Kuutti vilkaisi vierustoveriinsa.