— Menkää hyvällä onnella, äännähti Salme Tamm hiljaisesti, siihen elämän taisteluun, johon te kuulutte. Te olette liian suuri elämänvoima täällä kaavoittumaan ja homehtumaan. Täällä pitää ihmisellä olla vain numeroita sydämen paikalla.

— Minun sydämessäni on suuri tyhjyys, sanoi Helena, mutta päässäni myllertävät tuhannet ajatukset. Ilman omaisia ja läheisiä kun olen elänyt elämäni kaiken, olen lukenut paljon. Miksi olisi mahdotonta toteuttaa yhteiskunnallisia onnen-unelmia, jos ihmisten koko tarmo ja harrastus kohdistetaan siihen — mitä ei vielä ole…

— Mitä ei vielä ole, on ainoa, mikä todella on olemassa, virkkoi Salme kuin itsekseen. Se on sitä oikeaa elämän sisältöä, valmis muoto on jo kuollutta elämää.

— En tiedä. Täytyy mennä sinne, minne täällä sisällä vetää…

Helena Näkki otti jälleen äkkiä kuin heräten jostakin unesta entisen välinpitämättömän, arkipäiväisen äänenpainonsa ja sanoi nopeat jäähyväiset.

* * * * *

Oven sulkeuduttua jäi Salme liikkumattomana paikalleen. Hänen kasvoiltaan oli hetkiseksi väistynyt se käytännöllisen turvallinen itseriittäväisyys, joka niistä tavallisesti näkyi, samoin oli se siro hymyn häive, jolla hän oli vastaanottanut Helenan, myös kadonnut. Jäykällä ilmeellä katsoi hän eteensä.

Sadepisarat soivat surullisesti kuin särkyvät helmet ikkunaruutuja vastaan.

Jotakin kosteaa kihosi hänen silmiinsä. Itkikö hän? Hän ei ollut pudottanut kyyneltä edes avioeron selkkauksissa. Miksi hän nyt? Siksikö, että hän, joka oli alkanut niin komeilla ja kauaskantoisilla isänmaan ja maailman uudistuspyrinnöillä, oli uupunut tähän yksinäisen konttoripöydän ääreen, kauppaparoonein palvelukseen vieraassa maassa? Siksikö, että hän tällä hetkellä tunsi itsensä henkisesti loiseksi, epävapaaksi ja äpäräksi tuon toisen rinnalla, joka tietämättään, omalla tavallaan oli siepannut ilmasta hänen unelmansa ja nyt yksin lähti särkemään niitä patoja, joita vastaan hänen oma uhmanlaineensa oli laantunut, siihen kamppailuun, johon hän, Salme Tamm, ei ollut uskaltanut, vaikka hän oli käyttänyt poloista Pekkaansakin astinlautanaan. Ja nytkin uudessa aatteessaan hän nojasi toiseen… Petollinen pohja. Miksi hän ei yrittänyt yksin? Pelkäsikö hän? Hänellähän ei ollut mitään kadotettavaa enää. Puuttuiko häneltä itseluottamusta? Ehkä. Elämän syy jäyti häntä, yksinäisyys kammotti häntä. Itselleen hän sen saattoi tunnustaa. Muut eivät saisi sitä koskaan tietää.

* * * * *