— Sika! Oli ainoa sana, jonka sain suustani, ruma kylläkin, mutta ei mielestäni vielä lähitulkoonkaan kyllin ruma hänelle.

Minussa jäätyi jotakin, pikemmin kuin kuohahti!

Tunsin, että kasvoin ja että hän upposi alas. Ääretön, pohjaton halveksinta häntä kohtaan hyydytti vereni. Tulin äkkiä kuin oudoksi itsellenikin. Minua hän ei alentanut, vaan itseään. Minua hän ei kyennyt tahraamaan, vaan koko tuota heikkoa, kurjaa naissukupuolta minun edustamassani persoonassa. Tunsin voimieni kasvavan tuhatkertaisiksi. Jos ei ketään muuta heissä ollut vahvaa taistelemaan heidän puolestaan, kyllin joutilasta, kenenkään kaipaamatonta, vaikka sortumaan siinä taistelussa, niin olin ainakin minä yksi. Sillä kertaa päätin elämänurani, sen oikean, jota olin aina etsinyt. Päätin ruveta pienien naisvirkailijoiden herättäjäksi. Olen kauan ollut sosialisti, mutta sosialisti vailla pohjaa, vailla omaa elämäntehtävää. Olen tähän asti ollut vain yksi tuhansista, nyt olen erikoinen, olen ainoa valveutunut nukkuvien uhrien vankilassa! He nukkuvat, niin, he ovat alennustilassa, he juuttuvat kiinni siihen, eivätkä pääse pois, eivät uskalla, heillä ei ole varaa, voimaa taistella samoilla keinoilla kuin muut sosialistit. Heidän lakkonsa ei toistaiseksi merkitsisi mitään. Uutta naiskurjalistoa, jota on enemmän kuin puoli ihmiskuntaa, saataisiin sijalle, uutta miesten elättämää, neularahoja konttorissa naputtelevaa, itsekunnioitusta ja kykyä vailla olevaa pieneläjä-sukua.

Minä tunnen ja tiedän tämän kurjuuden niin perinjuurin. Jo monta vuotta olen ristiriitaisin tuntein pohtinut tätä asiaa. Minun oma elämäni on työntynyt kuin kiila juuri tuohon herrasväen ja työväen väliseen loisluokkaan, jolle vielä ei kukaan, kukaan ole lausunut vapahduksen sanaa. Kaikkia muita on herätetty. Maataviljelevää kansaa, tehtaiden työväestöä! Valtion, kansallisuuden, kodin puolesta on pidetty saarnoja. Naisia on valistettu. Mutta ei kyllin tehokkaasti, ei niin paljon, että pelastava valonsäde olisi tunkeutunut tuon pienvirkailevan loiskansan hiljaiseen hämärään. He ovat hiiriä, joita ei kukaan huomaa!

Ensin raivosin hammasta purren vertaisiani vastaan, sitten ymmärsin ne syvät vesiheinäin käsivarret, jotka heitä vetävät alas syvyyteen… Oma syntyperäni valkaisi minulle asian. Tahdon kertoa teille kaikki, jotta ymmärtäisitte menettelyni. Sillä en tahtoisi, että te pitäisitte minun menettelyäni kevytmielisenä. Minä kunnioitan teitä, nähkääs. Te olette yksilö samaa sukupuolta kuin minä, te teette asialle palveluksen vain sillä, että olette se, mikä olette, enkä sentähden pyydäkään teitä mukaan siihen lauma-aatteeseen, jonka aion panna liikkeelle. Karja on ensin kasvatettava karjassa, on saatava hengittämisen vapaus, puhdas ilma pääluvun mukaan laatuun katsomatta. Mutta tämänhän te tiedätte. Olen nähnyt nimenne sosialistisen järjestön luettelossa…

Ensin kun opin ajattelemaan ja huomasin kieron asemani maailmassa, surin, surin niin, että olin tulla hulluksi, nielin omaa tuskaani kuin tukahduttavaa ilmaa, itkin kuivaa itkua kyynelettömin silmin — en ole koskaan voinut itkeä oikein, kuin muut tytöt — läähätin omaa tyhjyyttäni läkähtyvin kidoin. Äiti, köyhä silittäjä, oli pannut minut tyttökouluun. Miksi? sen ymmärsin myöhemmin. Äiti oli entinen herrain piika, joka palveluspaikkansa isännälle oli tehnyt lapsen. Tuo lapsi olin minä. Ja siitä maksettiin eläkettä. Äidilläni oli tuo häpeällisen alentava kunnianhimo tehdä tuosta lapsesta herrasväkeä, jota hän kaikesta huolimatta ihaili korkeampana säätynä. Luulette varmaan nyt, että olin tai olen katkera tuolle herrasviettelijälle, satunnaiselle isälle. En lainkaan. Se oli sattuma, onnettomuus. Ellei sitä olisi tehnyt hän, olisi sen ehkä tehnyt joku muu. Ja ettei hän nainut äitiäni, rakastanut häntä, sen voin liiankin hyvin ymmärtää. En minäkään ole häntä koskaan rakastanut. Mutta ellei häneen olisi nuoruuden ajoilta tarttunut tuota eräänlaista piikamaisuutta, tekopyhää, luihua tuhatkuorisuutta, olisin voinut häntä kunnioittaa. Juuri sentähden, että hän teki työtä ja — lapsia. Hän teki niitä sitten lisää, samoin, kelle, en tiedä, ehkä kelle sattui. Minulla on yksi velipuoli ja kaksi sisarpuolta. Ja äitini on rehellisesti elättänyt heidät omain kättensä työllä, napisematta, käräjöimättä eläkkeitä. Hän on ottanut heidät omalle edesvastuulleen ja raatanut kätensä veriin heidän tähtensä. Hänen teoissaan on siis jotakin komeaa, yksinäisen sitkeää elämäntaistelua, ja maailmalle tahtoisin kyllä näyttää hänen tekonsa, vaan en häntä itseään. Minusta hän on inhoittava! Teitä varmaan loukkaa puhetapani, mutta kun kerran puhun, en osaa puhua muuta kuin totta. Ja minua inhoittaa hän juuri siksi, ettei hän rohkene olla tosi, suora, että hän arkailee, nuhjailee jonkun likaisen tekopyhyyden, herrain pöydältä pudonneen puolivillaisuuden turvissa. On kuin hänen kasvoilleen olisi pienenä kaadettu likavettä, joka ei koskaan lähde pois. Minä tuskin eroitan hänen muuten sieviä piirteitään sen alta. Se on se herraskaisuuden puolisivistys säännöllisine kirkkokäynteineen, joka on raaistanut hänet. Puhun näin pitkältä äidistäni, sentähden että hänen kuvansa myrkytti minun varhaisimman nuoruuteni. Minä häpesin ja inhosin häntä, en siksi, että hän oli isättömäin lasten äiti, vaan siksi, että hänellä oli piikasielu. En koskaan uskaltanut päästää kotiini ketään toveriani, sillä en kehdannut näyttää heille äitiäni, ja minä kärsin siitä, että arvasin heidän halveksivan häntä — väärästä syystä. Minusta tuli umpinainen ja uhmamielinen. Jo lapsena opin ylönkatsomaan sydämeni pohjasta yleistä mielipidettä. Syytökseni, joka muuten olisi kohdistunut yksilöön, sai täten laajemman maalitaulun. Opin huomaamaan, että ihminen on olosuhteiden tulos, niin äitini, niin minä itse, niin kaikki; mutta että ihmisen on voitettava olosuhteiden sortovalta, murrettava sen väärät ikeet. Ei ole ihmisen oma syy miksi, mihin hän syntyy. Mutta ihmisten yhdyspiirin velvollisuus on järjestää niin, että, syntyi ihmisjälkeläinen mihin asemaan tahansa, hänellä on tilaisuus kehittyä ihmisen arvoiseksi olioksi. Ja sitä varten ei vielä ole tehty mitään, ei mitään. Yläluokan puolelta järjestetty hyväntekeväisyys, kirkon saarnaama armeliaisuus ei auta asiaa, päinvastoin on se yksi häväistys-, alennuskeino lisää. Porvariston inhoittava anekauppasysteemi! Ensin ryöstetään ihmiset henkisesti ja aineellisesti putipuhtaiksi, sitten tehdään heidät armeliaisuuden esineiksi, jotta ryöstäjät voisivat varkaan toimettomuuteen, konnan tunnottomuuteen tottunutta, mätää omaatuntoaan lisäksi hivellä ihmisystävän äitelällä itsetyytyväisyydellä. Ja hädän alaisille on se luonnoton tukipylväistö. Koko hyväntekeväisyysjärjestelmä on epäterve ja todistaa yhteiskunnan mädännäisyyttä. Ihmisten tulee voida pysyä pystyssä omalla työllään, hänellä täytyy olla velvollisuus ja — oikeus siihen. Oh, niin kauan kun muistan, olen syvällä sydämessäni kapinoinut yhteiskuntaa vastaan, joka tekee niin paljon kurjuutta mahdolliseksi. Mutta en ole voinut itkeä, en valittaa, en auttaa. Yhteen puristetuin huulin ja nyrkein olen kulkenut apua tarvitsevan ohi antamatta, itse ottamatta almua, äärettömän osanoton puristaessa sydäntäni. Olen aina tuntenut, että almu olisi hyödytön, alentava teko. Täytyy auttaa suuremmasti, tuntuvammasti, mennä pahan juuriin asti. Ei valittaa, mutta toimia. Ja aina olen tuntenut, että voimani ovat olleet liian heikot. Kuin vuoren paino on ollut omallatunnollani niin kauan kuin muistan. Minä olen syntynyt pahalla omallatunnolla, en ole koskaan ollut lapsi.

Helena Näkki vaikeni hetkeksi. Hänen mustat silmänsä paloivat suurina, intohimoisina, kylmää, uhkaavaa tulta.

Salme Tamm kuunteli häntä ilmeenkään hänen kasvoillaan muuttumatta, sirona, kylmänä, japanilaisen murhenäyttelijättären kangistunut hymyn hälle suupielissään. Hän tunsi tässä ulkonaisessa kovuudessa, joka huokui tuosta nuoresta tytöstä, olevan jotakin hengenheimolaista itselleen. Hän viihtyi tässä mielenliikutuksettomuudessa, jossa ei toinen hyrskinyt esiin sydäntään eikä vaatinut vastatunteilua toiselta. Hän oli tähän asti melkein kärsinyt suomalaisten naivista pehmeydestä, hän ei koskaan saanut sielullista siltaa siihen ja se teki hänet aina heidän seurassaan levottomaksi. Nyt oli hän tyyni. Hän vaikeni turvallisesti, muistamatta antaa mitään ulkonaista ymmärtämyksen merkkiä. Hän tunsi vain suuren myötätunnon leviävän itsestään tuon vieraan tytön muotokiinteää, yksinäistä sielunelämää kohtaan, yhtä yksinäistä kuin hänen omansa…

Helena jatkoi:

— Tyttökoulu, äpäryyden kirous, ammattikyvyttömyys, ne olivat ne kielteiset voimat, ne aseet, joilla minun piti lähteä olemassaolon kamppailuun, kuten niin moni nuori nainen saa tehdä. Koetin saada työtä. Se oli melkein mahdotonta. Lopulta pääsin erääseen kahvilaan tarjoilijattareksi. Se ei sopinut luonteelleni. Sattui ikäviä yhteentörmäyksiä. Olin pahasisuinen, epäkohtelias, sanottiin. Minulla ei ollut, ihme kyllä, oikeaa piikasielua, vaikka olin sellaisesta syntynyt. Tai ehkäpä juuri siksi. Eräs neiti, jonka myöhemmin sain kuulla olevan puolisisareni, laittoman isäni laillisen tyttären, toimitti minut kirjanpitokurssiin ja hankki minulle ensimäisen konttoripaikkani ja sillä uralla olen nyt ollut tähän asti. Ja tiedättekö, miten pahasisuinen olen, minun on vaikea vieläkin olla kantamatta kaunaa tuolle neiti sisarelleni siitä, että hän teki minulle hyvää, että hän tarjosi minulle apuaan, jota silloin kyllä hyvin tarvitsinkin. Olen lähettänyt hänelle takaisin joka pennin siitä rahalainasta, jonka sain häneltä ja jonka hän olisi tahtonut tyrkyttää minulle lahjaksi. Uh, kuinka minä vihaan tuota herrasväen teeskenneltyä sukurakkautta ja almunantamisvimmaa! Hänessäkin oli jotakin sellaista, joka teki mieleni kovaksi, jonkinlaista tunkeilevaa holhoamishalua, niinkuin en minä osaisi holhota itseäni itse. Luuli kai, että olin perinyt äitini halun olla "huono nainen". Hän erehtyi suuresti, tuo mamseli. Siitä, miksi hän epäili minua, ei ole vaaraa, mutta paha ja ylpeä ihminen olen, sen tiedän. Luulen, etten koskaan opi kiittämään. Luonto nousee vastaan. Sanotaan, että se on oikea proletaarin tunnus. Niin, se olen koko sielustani ja minä kiroan sitä, että minusta on koetettu tehdä puoliherrasväkeä. Kaikki ovat koettaneet, ehkä hyvässä tarkoituksessa, mutta minun turmiokseni. Muistan hyvin, millainen holtittomuuden epätoivo minut valtasi, kun ensi kerran tulin huomaamaan epämääräisen asemani. Minä raivosin myös sitä puoluetta vastaan, joka oli vallannut itselleen työläisten ja köyhälistön nimen. Mikä yksinoikeus oli heillä siihen? Enkö minä sitten tehnyt työtä, eivätkö lukemattomat muut ulkopuolella heidän puoluettaan olleet köyhiä ja uutteria? Teki mieli riistää nuo kyltit heiltä pois, kunnes eräs työmies huomautti minulle, että jos kerran tunnen itseni työläiseksi ja kuulun köyhälistöön, niin oli minun liityttävä heihin, oli ammattini sitten mikä tahansa. Minä aloin puhua tästä tovereilleni. Toiset nauroivat minulle, toiset sanoivat, etteivät he uskaltaneet: heidät ajettaisiin pois viroistaan. Niin, ja aivan oikein kaikki me tiesimme ja tunsimme, että meidän järjestäytymisemme olisi joka tapauksessa tuloksetonta, meidän lakkomme toivotonta. Meitä tarvittiin, meitä voitiin käyttää, mutta me emme olleet välttämättömiä. Meidän työmme laatu oli niin helppohintaista, niin ala-arvoista, niin vähän erikoista ammattikyvykkäisyyttä vaativaa, niin henkisesti vaivaisten alaa, että meidät voitiin korvata milloin hyvänsä. Koko herrasluokan puolikuntoinen naisväki oli kilpailijanamme; koko tuo elätetty, porvarisloisjoukon heikompi sukupuoli oli valmis milloin tahansa yhä uusina ja uusina painoksina astumaan aisoihin, kaikki ne, jotka olivat tottuneet, kasvaneet kiinni siihen alentavaan ajatukseen, että naiselle oli soveliasta ansaita rakkaudella päätoimeentulonsa joko sitten kodissa tai sen ulkopuolella. Siksi he muissa viroissaan saattoivat tyytyä niin edesvastuuttoman pieniin palkkoihin, kun niillä ei tarvinnut saadakaan muuta irti kuin vähän koruhöyheniä rakkauden kyltiksi. Saadakseen viran oli rehellisesti itsensä elättävän naisenkin siis alistuttava porttojen polkemiin palkkoihin ja tehdä lakko oli toiselta puolen monellekin samaa kuin heittäytyä virkaheitoksi, ja pahempaakin, siirtyä määrätyn virkamiehistö-sorron alta vielä suurempaan riippuvaisuuteen miehistä. Se oli toivotonta. Näin ovat asiat vielä. Tervola oli oikeassa. Hän perusti lausuntonsa tosioloihin. Mutta tätä hyllyvää suota täytyisi voida edes joillakin pilkospuilla tehdä ihmisten astuttavaksi. Sillä tähän naisvirkailijoiden nimettömään uhrijoukkoon kuuluu paljon sellaisia ihmisiä, jotka ovat aivan liian hyviä sortumaan ylhäältä päin tulevan painostuksen vuoksi, porvarillisen kiristyksen, polkuansioiden vuoksi, ja myös liian hyviä vääryydellä itse kantamaan sitä "ryöstäjäluokan" ja "porvarin" pahamaineista nimeä, joka heihin summamutikassa alhaaltapäin singotaan. Heillä on kaikki porvarien ja sosialistien vaikeudet niskoillaan eikä yhtään heidän etujaan. Ja heidän joukossaan on hienoja, hiljaisia ihmisiä, jotka eivät koskaan voisi tehdä pahaa edes kärpäsellekään, mutta jotka juuri sentähden eivät voi taistella. Taistelussa on pakko lyödä, ja olen nähnyt, että on ihmisiä, jotka eivät voi. Ja juuri heidän tähtensä tahtoisin minä iskeä, niin että vinkuu. Minä olen karkeakuorisempi, paksunahkaisempi, romuluisempi. Minä sovin sellaiseen. Edellisestä paikastani sain jo eron muka liian sosialistisen mielenlaatuni vuoksi. Nyt eroan itse samasta syystä. En voi muuta. Kaikkialla maailmassa kiehuu ja kuohuu, vallankumous on päivän tunnussana, en voi nähdä tätä ilmatonta umpikehää ympärilläni puhkaisematta sitä edes jostakin kohden. Herra ties palaanko enää koskaan konttoripulpetin ääreen. Tuskin. Teen herra Tervolan kehoituksen mukaan, vaihdan gulashin työmieheen, naurahti Helena vähän katkerasti. — Te suosititte minua tänne, rouva Tamm, toivon, ettette saa minun vuokseni mitään ikävyyksiä.