Kuutin kasvojen yli kulki epämääräinen puolittain ivallinen, puolittain surumielinen hymyn varjo.
— Jotakin, jota ei voi selittää, mutisi hän.
— Mikä siis mielestänne noin taiteilijan kannalta on ero porvarin ja taiteilijan välillä; tuo näkymätön ero, josta te taiteilijat aina ylvästelette?
— Hm. Kun porvari esimerkiksi tekee huonon näytelmän, on sillä suuremmoinen menestys laakereineen, esillehuutoineen, hopealusikoineen, kullattuine nuuskarasioineen, mutta kun taiteilija tekee keskinkertaisen näytelmän, on se täydellinen fiasko. Ja se on oikein. Niin sen pitää ollakin… Sillä meidän valtakuntamme ei ole tästä maailmasta…
— Mutta teidän, Oula Kuutti, täytyy luoda ihanteenne valtakunta tähän maailmaan, se, joka parhaissa teoksissanne häämöittää…
— Ette ole lukenut teoksiani, kun voitte noin puhua. Älkääkä lukekokaan. Sillä ne ovat huonoja kirjoja, Salme-rouva.
Salmelle kohosi kuin pala kurkkuun. Pieni hermovavahdus näkyi hänen suupielissään.
— Miten te taas olette ivallinen. Epätasainen mielialaltanne kuin nainen, äänsi hän. Te ette luota minuun, ette edes järkeeni…
— Antakaa minulle sydämenne ja minä luotan teihin!
— Miksi te puhutte sellaista, jota ette ajattele? Se on niin tuskallista.