— Oletteko siis yhtä jalo ja suuri kuin runokuvitelmienne ruskoiset unelmat?
— En, rouva, ne ovat paljon parempia kuin minä. Minä en ole mikään erikoinen pahuudessa enkä hyvyydessä, olen ihminen vain. Mutta mielikuvituksessani tähtään inhimillisyyden äärimmäisille rajoille, äyräille. Sinne kiitää runoilija-ikäväni. En voisi ikinä tarttua kynään kuvatakseni vain sitä, mikä on. Elämä itse kuvaa jo sen meille täydellisemmin. Mutta suur-inhimillisyydestä, jossa ei ole eroa hyvän ja pahan enempää kuin onnen ja onnettomuuden välillä ja jonka taide yksin tavoittaa, siitä ei elämä tiedä mitään.
Kuutin tumma ääni oli saanut sisäisen paatoksen värinän.
He kävelivät hyvän aikaa äänettöminä kumpikin mietteissään.
— Lähtisittekö te kahville tai illastamaan? kysyi Kuutti, keskeyttäen äskeisen sävynsä ja koettaen nostaa keskustelua pinnalle.
— En, on jo liian myöhäistä. Mutta teille kyllä suosittelen kahvia viinan sijasta, virkahti Salme samalla keveällä äänenpainolla.
— Aina johdonmukainen! nauroi Kuutti. Mutta viinaa ei noin vain korvata! Vaikutus on aivan erilainen. Kahvi kovettaa, kuivettaa, tekee sielusta älyllisen voiman kimmoisen tanssilattian, se sopii keskustelu-ihmisille, lörpöttelijöille, sanomalehtimiehille, Voltaireille ja valistusfilosofeille, mutta minussa se juuri tappaa sen, minkä soisin itsessäni elävän, sen rajattoman, muodottoman, sen, joka ei ole porvarillisuutta. Viina, tuo vaahtoisa elämänneste, näettekös, se myllertää pohjamudan pinnalle, sekoittaa pahan ja hyvän, tekee ihmiseksi…
— Niin, ellei se tee eläimeksi, hymähti Salme. Ja Balzac'kin joi kahvia, saan luvan huomauttaa. Eikä hän kuivettunut sielullisesti eikä ruumiillisesti, vaan pöhöttyi, laajeni, pursuili muodottomasti ja nerokkaasti.
— Balzac'kin oli tavallinen arki-ihminen siinä mielessä, mitä äsken ajattelin.
— Mitä te sitten ajattelitte?