— Mutta minä uskon. Se on hirveän intressanttia kaikki tuo. Mutta se ei riitä! Hänen pitäisi tehdä jotakin oikein hirveää, jotakin, joka herättäisi pahaa verta, huomiota. Veisi pois häneltä kaikki ihailijat ja ihailijattaret. Tekisi hänet niin, niin yksinäiseksi, ettei hänelle jäisi… Niin, ei muuta kuin me…
Vera naurahti hermostuneesti.
— Minun täytyy siitä hänelle huomauttaa. Lähetän sinut sitä tekemään.
— Mutta rakas Vera, miksi et itse mene hänen luokseen?
— Aina sitä kysyt. Se on salaisuuteni. Minun aikani ei vielä ole tullut… näetkös. Ja siihen asti on suloista edes puhua hänestä. Kuule, rakas Viljo Seipi, sinä olet ainoa, jonka kanssa voin sitä tehdä. Ilman sinua minä en jaksaisi elää. Niin, niin, usko pois. Sinun kanssasi voin olla kuin yksin enkä sentään tunne yksinäisyyden painoa. Sinä olet kuin ilmaa, kuin ei kukaan, niin keveä. Ja sitten sinä olet niin hyvä. Se ei ole kyllä mikään ansio! Mutta minä pidän sinusta, vaikka sinä olet hyvä. Omituista, että juuri minä olen sattunut niin hyvien ihmisten pariin kuin sinä ja täti Kaarina! Ja omituista, kuinka toisilla ihmisillä on niin harvinaiset taipumukset hyvyyteen! Se on heistä tietysti miellyttävää ja hauskaa. Kummallinen maku. Mutta sinäkin olet niin rakennettu. Olet syntynyt hyväksi, minkä sille mahdat! Minä annan sinulle anteeksi tuon luonnonvian.
Vera nauroi kujeilevasti.
— Ikävä kyllä ei minulla ole vain jaloja synnyntävikoja, hymähti
Seipi. Mutta minä koetan olla hyvä, tulla hyväksi.
— Miksi?
— Siksi, että tunnen sen olevan oikein.
— Minusta se on välistä väärin. Niin juuri, väärin on olla pahalle hyvä. Täytyy ymmärtää. Kuinka voi hyvä ymmärtää pahaa. Kuinka sellaista, jota ei itse ole?