— Riittää jos ymmärtää, että paha on onnettomuus — pahalle itselleen.
— Niin, sinä ymmärrät, että minä olen onneton, rakas Seipi, ja se riittää minulle! Sinulla on oikeanlaatuinen hyvyys, sellainen, josta et itse tiedä, josta et puhu, jota et tyrkytä muille. Sinä olet siinäkin suhteessa samanlainen kuin täti Kaarina. Mutta hän on aina niin surullinen. Hän on kaikessa, täydellisyydessään murheellinen kuin kirkon ilosanoma, vaikka hän ei olekaan kirkollinen. Tiedätkö, me puhumme usein Jumalasta. Jumala on hänen mielestään jotakin, jotakin… en osaa selittää. Hän luulee, että me tulemme Jumalaksi. Minäkin, ajatteles!
Vera nauroi, niin että helisi.
— Ja kuitenkin olen hänelle niin hirveän paha. Hän herättää minussa vastaansanomisen halun. Se on minussa synnynnäistä. Intoilijan edessä olen kylmä kuin jää, nahjus saa minut kiihkomieliseksi. Jos joku tahtoo miellyttää minua, en ole häntä näkevinänikään. Puhun sydäntäni ja järkeäni vastaan. Täti Kaarina kärsii siitä, kärsii, eikä lyö, ja se raivostuttaa minua. Hän on liian syvä minulle, luulen. Sinä sitävastoin olet inhimillinen ja pintapuolinen. Se sopii minulle ja siksi pidän sinusta niin hirveästi.
— Hyi Vera, nyt Vera narrii taas, sanoi Seipi hyväilevästi leikitellen. Kuinka paljon Vera pitää minusta?
— Noin paljon!
Vera levitti käsivartensa levälleen ja suuteli Seipeä molemmille poskille ja suulle…
— Mitä sinä Vera…?
— Venäläisen ristinmerkin vain tein. Minähän olen ryssä. Kuule, etkö pelkää, että minun kanssa seurustellessasi joudut boikottauksen alaiseksi kuten ennen muinoin isäni äitini vuoksi?
— Voi, kun sinä aina teet pilkkaa Vera! Etkö voisi pitää minusta oikein totisella, vakavalla tavalla?