— Minä pidän sinusta vakavasti aina kun puhun isästäni kanssasi. Se on ääretön, ääretön luottamuksen osoitus. Hän yhdistää meitä, ymmärrätkö. Tietämättään. Puhutaan taas hänestä. Ei noista suomalaisista häväistysjutuista enää, ne tunnen. Mutta muista. Mitä mahtoi hän tehdä niinä kymmenenä vuotena, jotka hän vietti ulkomailla? Siinä on aukko sivistyksessäni. Eikö Simo Vaskio ole kertonut? Olen lukenut hyvin tarkkaan hänen Taiteilija-avioliittonsa. Hän kirjoittaa niin uskottavasti, että luulisi hänen käyneen itse läpi kaikki nuo erilaiset infernon asteet. Luuletko, että tuo kaikki on hänestä itsestään?
— Ei runoilija tarvitse kouriintuntuvaa todellisuutta.
— Niin sinä sanot. Mutta miksi ovat siis kaikki hänen kärsivät taiteilijansa miehiä, miksi eivät koskaan naisia? Hm, minulla on oma ajatukseni siitä. Tiedätkö, Seipi poikaseni, minulla on sinulle oikein, oikein suuri salaisuus: minä olen myös päättänyt ruveta kirjailijaksi. Minä päätin sen jo silloin, kun otin itselleni oman nimen. En tahdo joutua isäni varjoon enkä myöskään pimittää häntä maineellani. Sillä maineeni tulee olemaan tavaton, suuri ja — huono!
Vera puhalsi vallattomasti savukiehkuran ilmaan lapsellinen ja nautiskelevainen iloilu poskipäillään.
— Tai sitten rupean näyttelijättäreksi, jolla on tuollainen rappeutuneen papin poimurikas naamataulu. Olen niin ihanan pintapuolinen ja maalaan itseni piruksi ja säikäytän porvareita, rääkkään ihailijoitani, käyn puettuna kuin kuin — mikä! Ja jos kirjoitan, kirjoitan vallan hirveitä asioita ja panen alkulauseeseen, että kaikki on minusta itsestäni…
— Mutta Vera, minä olen varma siitä, ettei sinun tee mielesi ollenkaan tehdä kaikkia noita kauheuksia. Vera, sinä valehtelet oikeastaan vallan hirveästi…
Vera nyökäytti päätään syvämietteisen ja hajamielisen näköisenä.
— Voit olla oikeassa. Minä valehtelen todellakin hirveästi. Mutta se on niin hauskaa. Näyttelijä saa valehdella. Kirjailija saa myöskin. Miksi en minä saisi…
— Saat, Vera, saat. Sinä et oikeastaan sittenkään valehtele, kuvittelet vain. Sinun valeesi on tarkoituksetonta, taidetta taiteen vuoksi, puhdasta runoilijafantasiaa. Sinusta voi tulla suuri runoilija!
— Nyt pilkkaat sinä minua. Ja sotkit, keskeytit äskeisen ajatusjuoksuni! Nyt en enää muista, mitä minun piti kertoa. Paha poika! Teet virkavirheitä. Tiedätkö edes, mikä sinun virkasi on minun luonani?