Vera hypähti seisaalleen ja pudisteli Seipeä.
— Sinä olet paashi, minun paashini! No, nyt sen tiedät. Sellainen kuin ritarienrouvilla oli keskiaikana…
Vera kiipesi jälleen sohvan nurkkaan suurien tyynyjen väliin, tarunomainen hohto vihreälle kuultavissa silmissään.
— Niin, sitten kun minusta tulee suuri kirjailija, käyn puettuna turkkilaiseen fetshiin, helmiin ja kultabrokaadeihin. Asun suuressa linnassa vuorella meren rannalla, ikuisessa äänettömyydessä, häiriytymättömässä unelmassa. Sinut vien sinne mukaani, jos olet kiltti. Mutta saat odottaa oven takana, kunnes suvaitsen tehdä merkin. Sinun pitää olla valmis aina olemaan seuranani, kun tarvitsen sinua, kun olen väsynyt, iloinen, seikkailu-tuulella tai onnettomasti rakastunut. Sinä saat olla rippi-isäni sillä ehdolla, että aina annat anteeksi kaikki hirveimmät rikoksetkin. Ja sitten sinun pitää osata hävitä olemattomaksi, jos tahdon. Se on vaikea ammatti ja edesvastuullinen. Mutta sinä osaat sen kyllä, sinä olet ainoa, joka osaat. Lohduttaa, auttaa, kuunnella, palvella, riisua minut — aseettomaksi. Tarkoitan, luonnolliseksi. Sinua en pelkää. Sinulle kun valehtelen, en tee rikosta, sen tunnen, olen luonnollinen, se on iloa, ja jos taiteen teko on yhtä suurta riemua, on se leikkiä. Sinä olet niin, niin tarpeellinen minulle.
— Enkä sentään riittävä.
— Niin katsos, sitten pitää minulla olla myös henkiystäviä tai työtovereita, joiden kanssa puhun elämäntyöstäni, aatteista, sellaistahan taiteilija kaipaa…
— Enkö minä siihen kelpaa? Olenhan minäkin vähän kirjailija — ollut… Ja voin vielä tulin siksi, jos sinä tahdot.
— Ei, ei. Se pilaisi kaiken, ja minulla pitää olla oikea taiteilija.
Et sinä ole oikea. Et ole oikea mikään.
— Mutta minä olen kuullut, että oikeat taiteilijat eivät puhu koskaan taiteestaan. Sitä tekevät vain dilettantit… ja että oikeat taiteilijat eivät ole ollenkaan taiteellisia, eivätkä oikeat runoilijat runollisia, pantuaan kaiken sen puolen itsestään teoksiinsa.
— Isä on runollinen.