— Siksikö, että hänen elämänsä on ollut murhenäytelmä?
Vera pudisti heikosti päätään.
— Minäkin tunsin hänet kerran… läheltä… Muistan, kuinka ennen, hyvin, hyvin kauan sitten, ollessani aivan pieni, neljän vuotias, joka ilta juoksin puolipukimissa isäni luo ja kysyin: "Mikä minä nyt olen?" Ja aina nimitti hän minua uudella nimellä. Ah, ystäväni, miten ihanilla! Arvaas, mikä olin: Lammas-Liisa, Tutis-Jussi, Poro-Pirkko, Satu, Resu-Maija, Mörrin Pörri, Silkki-Siippa, Meren kulta… Ah, ah, kuinka se oli ihanaa!
Kyyneleet tulvahtivat esiin Veran silmistä.
— Vera, pikku Vera, hyvitteli Seipi. Sinun runoilija-isäsi pitäisi nähdä sinut nyt. Kyyneleet tekevät sinut aina kauniiksi kuin sade kukkasen. Jos isäsi enää on niin herkkä kauneudelle kuin nuoruudessaan, nyt, kun hän on oikea ammatti-runoilija, lisäsi hän piloillaan.
Seivestä oli hauskaa vastustella vähin, saadakseen tytön puolustamaan isäänsä. Mutta tällä kertaa hän iski harhaan. Vera oli laskemattoman epäjohdonmukainen.
Hän purskahti itkusilmin nauruun.
— Minä teen sinusta hovinarrin, jahka ehdin saada hovin. Oh, mutta yhden tärkeän olin unohtaa. Minulla pitää tuolla linnassani olla myös oma rakastaja, joka rakastaa minua yli kaiken ja jonka edestä minä voin antaa henkeni.
— Ennen aikaan vaati rakastaja ruumiin.
— Hän saa senkin, jos jaksaa valloittaa.