— Ja mitä jää meille muille, paashille ja työtoverille, nauroi Seipi.
Vera teki teatteri-eleen.
— Sinä, sinä saat sieluni, tuon hetken leijan, narrinpäristimesi koruksi, tuon heikon, turhanpäiväisen, jokapäiväisen sielunelämäni! Ja hän, tuo suuri taiteilija, työtoveri, saa minun maailmankatsomukseni.
— Sinulla on siis sellainenkin. Kas kun en tiennytkään.
— Niin, mistä sinä poikaparka tietäisit. Se onkin salaisuus ja se kuuluu taas toiselle… Minulla on paljon salaisuuksia…
— Enkö rakastajaksi kelpaisi? pilaili poika.
— Sinä! Hänen pitää olla mies. Et sinä ole mikään mies. Hän on väkevä, julma kuin leijona, pikemmin paha kuin hyvä. Hän ei ymmärrä mitään. Minua kaikista vähin. Hän pitää kohtauksia, vaatii mahdottomia, tekee minut onnettomaksi, syöksee minut kuolemaan…
— Voi sinua romaanisankaritarta! Tahdot siis tulla onnettomaksi?
— Vielä onnettomammaksi? tarkoitat. Tahdon. Suuri taiteilija tarvitsee sekä suurta iloa että suurta surua. Se se on tehnyt isänikin suureksi, luulen, jatkoi hän ajatuksissaan. Seipi, kerro taas satuja isästäni. Sinun täytyy. Jos et muista, niin keksi itse. En voi elää ilman satuja. Joku muistelma entisiltä ajoilta. Ole nyt kiltti, Viljo Seipi. Mieluummin sellainen, jossa hän tekee jotakin hirveää. Hän on niin ihana silloin. Minä rakastan kaikkea, jota maailma pitää pahana. Minä ihailen häntä ja halveksin maailmaa. Ah, mutta hän itse ei saa sitä tietää. Olethan luvannut minulle, ettet kerro hänelle salaisuuksiani. Et sitä, että niin rakastan häntä. Sanotaan, näes, että rakkaus herättää vastarakkautta, johon muuten en usko. En tahdo käyttää lumokeinoja, tahdon valloittaa hänet vapaasti, ei tyttären rakkauteen vedoten, ei ihailun voimalla, vaan niinkuin vieras, niin, että hän oppii rakastamaan minua minun itseni vuoksi, ilman syrjävaikuttimia, ilman sääliä tai velvollisuutta, sellaisena kuin olen, ylpeänä, orpona ja pahana… Vähitellen, vähitellen… Ah, luuletko että se onnistuu?
Vera rutisti Seipeä käsivarresta.