— En ole kertonut sinullekaan kaikkea. Tunnustanpa nyt jotakin sinulle, josta et tiedä, jatkoi hän. Meillä on, isällä ja minulla, välistä salaisia kohtauksia, me kävelemme yhdessä iltaisin ja puhelemme toisillemme silloin niin kohteliaasti ja sirosti kuin oikeat suuren maailman ihmiset. Mikä maailmanmies onkaan isäni, tuo mörökölli! Ja miten olen rakastunut häneen! Ja miten me olemme romanttisia! Pyysin häntä kerran kirjoittamaan runon muistikirjaani. Ja hän suostui, siinä silmänräpäyksessä hän laittoi oikein kauniin pilan karjalaisesta nimestäni, joka ei ole kenenkään nimi, ja minusta, joka en ole kenenkään tytär. Mutta oli siinä muutakin. Kannan sitä aina sydämelläni. Se on rakkain aarteeni. Näytänkö?
Vera veti povestaan pienen moneen osaan taitetun paperiliuskaleen.
— Katso! kuiskasi hän.
Seipi luki siitä Oula Kuutille ominaisella sironohuella käsialalla kaiverretut rivit:
Tuuti tuli-soroista esiin elon noroista, tuuti tulta taivahan tuskaan, sielun vaivahan.
Kerran murrat kehtosi,
tunnet elin-ehtosi,
sytyt pyhään palohon,
nouset iki-valohon.
Tuuti lasta syväksi, hyypiötäin hyväksi, tuuti tuli-soroista esiin elon noroista!
Vera seisoi selin Seipeen ja hänen olkapäissään nytkähteli pidätetty nyyhkytys.
— Anna! virkkoi hän, ojentaen kätensä paperia kohti ahnaasti kuin nälkäinen leipäpalaan. Kuule, oletko sinä minulle todella uskollinen, ikuisesti, niin saat olla yht'aikaa, toveri, ystävä, paashi ja ritari, ja minä annan sinulle elämäni salaisuuden kuin rakastetulleni. Sano, vannotko, ettet kelleen kerro, mitä nyt sanon sinulle?
— Tiedäthän, etten petä luottamustasi. Vera, tiedäthän sen.