Vera nyökkäsi.
— Olin päättänyt mennä sen salaisuuden kanssa hautaan, mutta minusta tuntuu kuin pitäisi minun ripittää itseni jollekin. Ja sinä olet ainoa, jolle sen voin tehdä. On kuin jatkaisin itsessäni tuota kerran aiotun rikoksen lankaa, ellen tunnustamalla katkaise sitä. Se oli, näet, rikos, ei tehty, vaan ajateltu. Se täytti koko elämäni. En tahdo tehdä sitä enää. Siksi on minussa ammottava tyhjyys. Elämälläni ei ole sisältöä enää, kun riistin itseltäni tuon lapsellisen ja rikollisen sankarihaaveen. Näetkös, lapsesta asti olen uneksinut saavani tehdä maailmassa jotakin erikoista, sankarillista, antaa henkeni jonkun suuren asian vuoksi. Se halu on hehkunut aina veressäni. Sankarikuolema oli niin kauan kuin muistan mielestäni ainoa päämäärä, jonka vuoksi kannatti elää. Ja sitten luulin keksineeni tuon suuren asian, mutta se oli suuri silloin vain siksi, että minä olin pieni… Nyt sen tiedän… Istu mukavasti, niin kerron kaikki. Mutta sinä et saa sen johdosta opettaa, saarnata, soimata, etkä neuvoa minua… Niin, näetkös, se koskee tuota kuuluisaa häväisyjuttua isääni vastaan venäläisavioliiton johdosta. Pitkiin aikoihin en tiennyt siitä mitään. Ja lapsihan olinkin. Sitten virisi tuo juttu uudelleen esille. Ainakin isästäni, joka silloin oli jo tunnettu kirjailija, mainittiin sanomalehdessä hyvin rumassa yhteydessä. Olimme silloin Suomessa, äitini ja minä. Äitini kätki sen sanomalehtinumeron minulta. Olenhan kertonut, että me äitini kanssa aina puhuimme suomea, jota äitini osasi välttävästi, etenkin ulkona ihmisten parissa liikkuessamme, kun äitini ei tahtonut esiintyä sortajan kielellä sorretun kansan keskuudessa, kuten hän sanoi, tuo Suomi-patriootti! Mutta sitten palvelijain kautta sain tiedon asiasta. Ja sitten hankin lisätietoja, sain tietää varhaisemmista hyökkäyksistä. Hehkuin kuin hullu! Koko maailma muutti väriään silmissäni. Sain tietää kirjottajan nimenkin: tri Linna! Siitä asti vihasin minä sitä nimeä. Vannoin kostavani hänelle. Äidilleni en siitä maininnut sanaakaan. Ja kun äitini vähän sairastui, pyysin häntä kääntymään tohtori Linnan puoleen. Tahdoin nähdä tuon miehen, oppia tuntemaan sen hirviön kasvot, joka oli häväissyt isäni nimen, surmannut suloisen kotionneni, tehnyt äitini onnettomaksi ja yksinäiseksi. Näin kaiken selityksen tässä, näin koko elämän tässä valossa. Tuo tohtori Linna oli minusta kuin ilmestyskirjan peto, koko maailman pahuuden ja vääryyden edustaja. Niin, ja koko sen kesän opettelin revolverilla ampumaan. Ammuin maaliin revolverilla ja kehityin hyvin taitavaksi. Olin tekevinäni sitä huvikseni, tähtäsin ladon seinään, mutta itse asiassa oli maalitaulunani tohtori Linnan sydän. Siihen aioin kerran nuoleni singota. Sitten kun aika täyttyisi. Kuvittelin, että isäni ja äitini vainoaminen Suomessa voisi johtaa johonkin ratkaisevaan tai että heistä jompikumpi sen johdosta tekisi epätoivoisen teon tai että tohtori vielä uudistaisi hyökkäyksensä. Silloin aioin tuomarina astua Linnan eteen ladatuin revolverein, pitää hänelle ensin puheen, selittää hänen konnantyönsä suuruuden, puhua maailman veljeydestä, kansallisuuksien sortoa vastaan, leimuavasti, ihanasti, niin, siihen tapaan kuin Ilja puhui. Ah, en ole tainnut sinulle koskaan kertoa, että Moskovassa ollessamme meillä kävi usein nuori venäläinen ylioppilas Ilja Ivanoff. Hän oli vallankumouksellinen ja muutakin, sellainen ihana, hehkuva unelmoija. Kansojen veljeydestä, ihmisyydestä hän puhui usein. Ja hän aikoi ampua keisareita ja tyranneja! Hän oli ihana! Vähän siihen suuntaan olisin puhunut kuin hän ja sitten, kun uhrini olisi täysin ymmärtänyt ansainneensa rangaistuksensa, vasta sitten olisin ampunut hänet. — Mutta ei tapahtunut mitään siitä kaikesta, mitä odotin. Kun äitini kuoli, sai vanha suunnitelmani kyllä uutta vauhtia. Laskin äitini kuoleman Linnan syyksi. Lääkärinä uskon kyllä hänen koettaneen rehellisesti pelastaa häntä, mutta ihmisenä oli hän jo aikaisemmin ampunut myrkytetyn nuolen äitini sydämeen, ryöstänyt äidiltäni isän. Niin luulin silloin. Sitten myöhemmin olen käynyt yhä epävarmemmaksi joka kohdassa. Uskon nyt, ettei isäni ja äitini kohtalo mitenkään johtunut tohtori Linnasta. Mutta hänen tekemänsä vääryys ei siitä vähene. Vihani on vain kadottanut oikean pohjansa. Ymmärrän jo tohtori Linnankin, ymmärrän äitini Suomi-patriotisminkin. Ymmärrän isäni, ah, ymmärrän liiaksi, enkä minä tahdo ymmärtää, en, se tekee heikoksi. Oh, miten olen onneton, niin irrallinen, niin vailla pohjaa, niin juureton, niin orpo! Ja minulla on vieläkin tuo hullu halu tehdä jotakin sankarillista. Mutta millä voimalla sitä teen enää? Minusta ei ole Suomi-sankariksi! Ei. Ei ihmisyyssankariksi kuten täti Kaarina! Vanha kauna polttaa sydäntäni vielä. Ihmisyys, ihmisyys, miten tyhjä sana täällä. Venäjällä sitä oli! Minusta sitä ei yleensä voi olla muualla kuin Venäjällä. Miksi, oh, miksi täällä Venäjää halvennetaan, sen vuoksi että se on onneton! Miksi nauretaan sen rappeutumiselle, kun se vasta hieroo unta silmistään! Niin, Seipi, en voi sille mitään. Lienenkö sitten hirviö vai ainoastaan perikatoon tuomittu olento, kirouksen alainen kuten suuri ihana äidinmaani, mutta minä rakastan Venäjää, tällaisenakin, onnettomana, kurjana, rakastan sitä koko sielustani, sen haisevia, mätäneviä pyhäinkuvia, sen likaisia kyliä, sen hukkaan menevää, pursuavaa hedelmällisyyttä, sen ikuista unta ja sen valtavaa heräämistä, vallankumousta — ja noita harmaita pikku sotilaita, vanhaa ja uutta Venäjää! Täällä ei ole ketään, jolle voisin puhua tästä, ei muita kuin sinä. Täällä Suomessa täytyy vihata Venäjää, alan ymmärtää sen, venäläistä ainesta yleensä, siksi että se on niin suuri ja niin väkevä siksi että se tukahduttaa pelkällä olemassaolollaan. Se on hirveää! Onko siis pienen elinehto aina viha! Viha on pienuuden merkki, täti Kaarina on sen minulle opettanut. En sitä ensin ymmärtänyt. Mutta sitten muistin noita suuria bernhardilaiskoiria, jotka eivät pidä melua, katsovat vain säälivästi sivulleen, kun pieni rakki käy niiden kimppuun. Katselin, tarkastelin. Pienet rakit ja pienet ihmiset olivat useimmiten vihaisia. Tästä huomasin, tiedätkö, että minäkin, niin kauan kuin vihasin, olin pieni. Ja tuo ajatus teki minut nöyräksi, taltutti vihani, sillä minä ihailen vain suurta, sisimmässäni minä olen suuren, pyhän Venäjän tytär, en häpeä sitä tunnustaa. Suomen luonnossakin on kaikki minulle liian pientä, silvottua, vaivaista. Kuinka voisi kansansielu olla ympäristöään suurempi! Ikävöin aavoja aroja, rajattomien viljapeltojen aaltoilua, Siperian loppumattomia virtoja, noita hiljaisia ja pitkiä, valtaiseen vuorten mahtavia ääriviivoja taivaanrannalla. Kuule, rakas Seipi, minulla on koti-ikävä, sinne kauas, kauas, suureen äärettömään Itään.
Seipi puristi tytön ohutta, kuumeista kättä.
— Onko se synti, sano?
— Nostaa silmänsä auringonnousun maata kohti! Miksi se olisi sitä! —
— Se on teille suomalaisille vierasta.
— Teoriassa niin. Se on ulkoaopittua, germaanilaisen valloittajan oppikirjojen tulos, ei sydämen ääni suomalaisissa, luulen. Sieltä idästä olemme mekin kerran tulleet, emme lännestä. Ja tuolla sydämessäni on minullakin välistä sama kummallinen tunne kuin sinulla, että ikävöin suurempaa, kotoisempaa kuin tämä kotimaa. Siellä jossakin, Aasian aroilla, mahtavat elinjuuremme käydä yhteen. Luulen, että suomalaisten kehto oli laajempi kuin heidän hautansa ja että Aasian äärettömät arot ja nuo hiljaiset, loppumattomat virrat vielä kangastavat heidän sydämissään…
He tuijottivat kumpikin jonnekin kauas kuin kaksi leikissään pysähtynyttä lasta rannattoman ulapan äyräällä.
— Kaikki suuri on pian maailmassa vain muisto, virkahti Vera. Ja jonnekin suureen, jonne en koskaan pääse, minä ikävöin, rajan yli… Ajattele, pieni lipsaus vain ja kahleet laukeaa. Sitä varten ei edes tarvitse opetella ampumaan maalitauluun… Tuo pieni kiiltävä kapine…
— Mitä sinä puhut, Vera?