»Vanhalla suomenkielellä on ihmeellinen kirja, Kalevala nimeltään, sisältävä runoja, jotka kertoelevat maailman alusta, taivaanlaen takojista jumalsepistä sekä noidista ja tietäjistä Pohjan perillä. Noita-akoista Louhi oli mahtavimpia, ja hänen tytärkään kävi jumalat ja sankarit kosimassa — kävipä kosimassa itse Väinämöinen, tietäjä ijänikuinen. Niin sorja oli neitonen että hänen suloutensa loisti niinkuin kuu kumottaa; niin valkoiset hänen luunsa, että ne hohtivat kuultavan ruumiin sisältä, niin kirkas oli niiden maidonvalkeus, että ydin paistoi niistä läpi. Ja kertomus Väinämöisen veneen rakennannasta, kun hänen piti purjehtia neitoa kosimaan, esitetään seuraavasti Kalevalan runoissa».

Toinen Kalevala-aiheinen luku on sovitus niistä runoista jotka kertovat »Ensimäisestä sävelniekasta», s.o. kanteleen rakentamisesta ja Väinämöisen laulusta. Kolmas näyte taaskin käsittää Väinämöisen verenvuodon seisattamissanat ja raudan syntysanat.

Nuoruusajan mieltymys Kalevalaan säilyi Hearnissa hänen ikänsä loppuun saakka. Vuonna 1903 hän lähetti minulle Firenzessä oleskellessani tervehdyksen Comparettille. Samassa kirjeessä hän mainitsi vähää ennen pitäneensä esitelmän Tokiossa »On the poetical values of Kalevala» s.o. Kalevalan runollisista arvoista, ja tätä esitelmää laatiessaan suureksi hyödykseen käyttäneensä suomalaista kansalliseeposta käsittelevää Comparettin kirjaa. Kalevala-tutkimustensa kautta hän oli tullut kääntäneeksi huomionsa myöskin Suomen maahan ja sen kansaan. »Maatanne», niin hän kirjotti ensimäisessä kirjeessään minulle, »tunnen ainoastaan Leouzon le Ducin mainiosta Kalevalan suorasanaisesta käännöksestä. Kuvittelen sitä mielessäni maana, missä vallitsee koivumetsät ja lukemattomat järvet jotka leviävät toinen toisensa ääressä, ja joet jotka virtaavat saloisia seutuja, ja maksankarvainen maa. Näinköhän siellä maaperä todellakin on sen karvainen? — Rankkasateiden jälkeen on maa puutarhassani aivan 'maksankarvaista' uhkuvan punertavan ruskeaa». Saatuaan lahjaksi kuvateoksen 'Suomi kuvissa' hän kirjottaa: »Olen elänyt Suomessa! Omituista että toiset kuvista täydelleen vastaavat minun mielikuvitelmiani Kalevalan luettuani. Kirja todenteolla kukittaa minulle Kalevalan, niin että tuo haavemainen ilmekin kanteleensoittajan kasvoilla tuntuu minusta tutulta. — — Kaupunginkatujen ja loistorakennusten kuvat vaikuttivat tietysti täydellisenä yllätyksenä ja ilmestyksinä; mutta vaarat ja metsät ja järvet olivat unelmieni Suomea. Kaikista kuvista näytti minusta Imatran enin vastaavan runoissa kuvattua luontoa, siinä oli jotain hurjaa ja lumoavaa — jotakin déjà vu, salaperäisen tuttua, joka aivan erikoisesti minua liikutti».

* * * * *

1880-luvun alulla. Yhdysvaltojen eteläosissa oleskelunsa aikana, Hearn kuten yllä jo mainittiin, aherteli Kalevalan, Talmudin ja muiden kaukosyntyisten kirjallisten teosten kääntämistöissä. Asetuttuansa v. 1884 Länsi-indiaan, avautui hänelle tilaisuus kansanrunouden tutkimiseen läheltä käsin ja välittömästi. Niinpä hän julkaisikin sanastoteoksen kreolilaisia sananlaskuja, valikoimiansa kuudesta eri murteesta, käännettyinä ja selityksillä varustettuina.

Tämän puhtaasti tieteellisen kansanrunoustutkimuksen kokeen ohella hän käsitteli Länsi-indian neekerien taikauskoa ja muistoperintöjä kirjotuksissaan amerikkalaisiin lehtiin. Näissä sanomalehtikirjotuksissaan, jotka ovat kootut laajaksi nidokseksi otsakkeella »Two years in the French West-Indies» (Kaksi vuotta Ranskan Länsi-indiassa) hän kuvaa monipuolisesti ja viehättävästi sekä mustan että valkoisen väestön elämää. Vaikutelmat Länsi-indiasta innostivat hänet vielä kirjottamaan kaksi romaania, joista toinen, »Youma», käsittelee tapausta muuasta orjainkapinasta Martinique’ella ja toinen, »Chita», on laadittu kansanmuistoille erään tuollaisen Länsi-indialle omituisen, valtavan luonnonmullistuksen ajalta.

[Ss. 17—26 (seur. 5 tähteen asti) ovat suomennetut ruotsinkielisen Exotica-painoksen alkuluvun myöhemmästä muovailusta.]

Kaiken yllä luetellun työn ohella Hearn ei kuitenkaan ollut hyljännyt vanhoja harrastuksiaan. Hän syventyi yhä edelleen itämaisten kansojen muinaistaruihin ja muistoperintöihin. Ja samalla hän innolla antautui tutkimaan filosofiaa ja vertailevaa sielutiedettä. Kehitysopillinen katsantotapa, johon hän oli tutustunut Herbert Spencerin teoksista, loi uutta merkitystä hänen vierasrotuisen kirjallisuuden tutkimuksilleen. Taikauskoiset katsannot ja tavat, mitkä pintapuolisesta lukijasta tuntuvat vain eriskummallisilta harhoilta, vetivät puoleensa hänen mielenkiintoaan sielutieteellisinä ongelmina. Kaikki mikä oli outoa vieraitten rotujen uskonnollisissa ja siveellisissä katsannoissa, muuttui hänen silmissään joksikin jota hänen täytyi pyrkiä ymmärtämään ja selittämään. Ja se tutkimistapa, minkä avulla hänen tuli keksiä vastaukset näihin arvotuksiin, seurasi luonnollisena tuloksena hänen kehityksestään ja synnynnäisistä taipumuksistaan. Oli tarpeen, paitse tietoperäisesti perehtyä vieraan kansallisuuden katsantotapoihin, myöskin myötätunnolla ja elävästi omistaa koko sen aate- ja tunne-elämä.

* * * * *

Sellainen oli se ohjelma, jonka Hearn pyrki toteuttamaan oleskellessaan Japanissa, siinä maassa missä itämaalainen sivistys aina meidän päiviimme saakka on säilynyt mieltäkiinnittävissä ja elinvoipaisissa muodoissa. Hänen tehtävänsä oli, kuten näkyy, yhtä paljon taiteellista laatua kuin tieteellistäkin. Samaa notkean myötätunnon kykyä, mitä Hearn oli osottanut vierasten taruaiheiden muovailijana, oli hänen nyt käytettävä vieraan maailmankatsomuksen käsittämiseen ja tulkitsemiseen. Hän oli kirjallisilla tutkimuksillaan matkan päästä saavuttanut japanilaisten olojen — eritotenkin Japanissa vallitsevien uskontojen jommoisenkin tuntemuksen. Nyt hän tahtoi oppia ymmärtämään niitä itse antautumalla elämään japanilaista elämää, seurustelemalla sellaisten alkuasukkaitten kanssa, joissa japanilainen katsantokanta vielä oli virkeänä, sekä mikäli mahdollista, yhtymällä heidän tunteisiinsa ja omistamalla heidän mielipiteensä. Hän ei tahtonut sysätä maan omat asukkaat luotaan esiintymällä etevämmän sivistyksen edustajana, vaan hän halusi päinvastoin koko olennoltaan yhteytyä heihin. Mutta niitä piirejä hän tahtoi välttää, joissa jo oli omaksuttu länsimaisia tapoja ja katsantoja. Hänen tieteellinen niin hyvin kuin taiteellinenkin harrastuksensa veti häntä vanhan Japanin puoleen, vanhoillisten, pappien ja kansan vielä koskemattoman maan puoleen.