Hearnin oppilaat Matsuen kouluissa olivat vieläkin suuremmaksi hyödyksi hänen tutkimuksilleen. Nuoret samurai-jälkeläiset älysivät ennen pitkää että heidän opettajansa oli Japanin vanhemman historian tuntija. He kävivät hänen luonaan näyttämässä milloin vanhaa kakemonoa (maalausta), milloin kallisarvoista perhekoristetta, joka oli omiaan herättämään muukalaisen mielenkiintoa. Ja milloin he eivät voineet tuoda aarteitaan muassaan, kutsuivat he taaskin Hearnin koteihinsa siellä niitä katselemaan. Heidän luottamuksensa häneen oli täydellinen, ja he saattoivat niin ollen turvallisin mielin päästää hänet kurkistamaan perhetraditsioonien kaikkein pyhimpään. Hän tuli osalliseksi heidän ylpeydestään ja heidän muistoistaan. Ja hän sai myöskin oppia tuntemaan heidän tulevaisuuden unelmiaan. Hänen oppilaansa olivat kaikki nuoria miehiä, jotka olivat sitoutuneet tutkinnot suoritettuaan palvelemaan valtiota yleisten koulujen opettajina. Ne olivat ne, joiden tulevaisuudessa tuli kasvattaa kansansa sen uusia tehtäviä varten. Heidänpä piirissä siis, enemmän kuin missään muissa, oli vireillä selvä tietoisuus niistä ihanteista, jotka uuden Japanin tuli toteuttaa. Ja näiden ihanteiden sisällys ei voinut jäädä tuntemattomaksi sille, joka opetustunneilla ohjasi heidän opintojaan ja tuntien lomissa seurusteli heidän kanssaan uskottuna ystävänä.

Kaikesta tästä ja vielä paljosta muustakin Hearn kertoo suuressa teoksessaan »Glimpses of Unfamiliar Japan» (1894) (Vilahduksia tuntemattomasta Japanista). Kansanrunouden tutkijoille, ja kansatieteilijöille tämä matkamuistelmien ja kulttuuritutkimusten kokoelma on kuin kokonainen pieni arkisto täynnä tietoja ja esimerkkejä ilman vertaa. Niille lukijoille taaskin, jotka eivät harrasta Japanin olojen puhtaasti tieteellistä tutkimista, ovat kaikki nuo kirjotukset kohdastaan mieltäkiinnittäviä jo kirjalliselta kannalta. Olipa niin ollen vallan luonnollista että Hearn noilla 'Vilahduksillaan' saavutti suuren ja yleisen menestyksen, ja että hän innostui julkaisemaan vuosittain uusia Japanin tutkimuksienpa kokoelmia.

Suunnitelmaltaan nämä kokoelmat kaikki ovat toistensa kaltaisia. Jokaisessa niistä on kuten 'glimpses'eissä' muutamia kirjotelmia Japanin kirjallisuudesta, taiteesta tai filosofiasta, joitakin novelleja aiheenaan Japanin uudenaikaista elämää, eräitä matkamuistelmia tai päiväkirjanotteita, ja lopuksi — myöhemmissä kokoelmissa varsinkin — lyhykäisiä kooseriioja kauno- tai sielutieteellistä sisältöä, sommiteltuina sen Hearnille omituisen filosofian valaistuksessa, jossa buddhalaisuuden ja uudenaikaisen kehitysopin aatteet ovat sulautuneet yhtenäiseksi maailmankatsomukseksi. Tyyli taaskin on myöhemmissä kokoelmissa yhtä valitun taiteellinen kuin aikaisemmissakin. Mutta esitystapa on Hearnin Japanissa oleskelun kuluessa huomattavasti muuttunut. Noita havainnollisia maan ulkonäön kuvauksia — sen värien, äänien ja tuoksujen esityksiä — joista Hearnin aikaisimmat matkamuistelmat saivat niin heleän eloisuuden, tavataan enään ani harvoin myöhemmissä kirjotelmissa. Tuntuu siltä kuin tekijä ei enään silmäilisi Japania muukalaisen hämmästyneellä ja jännitetyllä tarkkaavaisuudella. Ilmiöitä hän ei enään käsittele kuvina jotka ovat herättäneet ulkopuolelta katsojan mielenkiintoa, vaan hän kuvailee ja selittelee niitä pikemmin niin sanoaksemme sisäiseltä näkökannalta. Itse lausuntatapa ilmaisee kuinka täydellisesti Hearnin oli onnistunut yhteytyä siihen ympäristöön, missä hän oli viettänyt niin melkoisen osan elämästään. Hän nähtävästi oli sekä käsityskannaltaan että ajatustapailuiltaan japanilaistumistaan japanilaistunut.

* * * * *

Hearnin saavuttama japanilaisen elämän syvällinen tuntemus on hankkinut hänen kirjotuksilleen tieteellisten piirien yleisen arvonannon. Hänen nimeensä viitataan tunnustuksella useimmissa uudenaikaisissa Japania käsittelevissä kirjailijoissa. Mutta vaikkakin alistutaan hänen auktoriteettiinsä kaikissa vanhoja kansantapoja ja kansantaikauskoa koskevissa kysymyksissä, on taholta ja toiseltakin asetuttu vastakannalle hänen, kuten sanotaan, liiallisen ylisteleviin Japanin uusien olojen kuvauksiin nähden. Myönnettävä onkin että Hearn ei koskaan rakennellut lausuntojaan puolueettoman historiankirjotuksen sääntöjen mukaan. Hän tunnusti suoraan että Japani oli hänelle ihannemaa. Sen luonnonihanuus voitti kaikki mitä hän matkoillaan vanhassa ja uudessa maailmassa oli maisemia nähnyt; sen taide lumosi hänet yhtä valtavasti kuin se on lumonnut niin monet muutkin länsimaalaiset; sen runous, joka muukalaiselle on niin paljoa vaikeammin käsitettävissä, oli hänestä välittömän ja yksinkertaisen kaunista. Japanilaiset elämäntavat miellyttivät häntä yksinkertaisuutensa puolesta, seurustelutapa siinä kohteliaisuudessa ja hienotunteisuudessa, joka esiintyy sivistymättömienkin käytöksessä. Japanin uskonnot herättivät hänessä myötätunnon sellaisen, jota hän, jyrkkänä agnostikkona ei ikinä olisi voinut osottaa oman kansansa uskonnolle. Buddhalaisuuden filosofia on läheisesti sukua sille katsannolle, jonka hän oli saavuttanut uudenaikaisia luonnontieteitä tutkimalla; sen siveysoppi taaskin ilmeisesti tapasi vastakaikua hänen luonteensa hellistä ja lempeistä piirteistä.

Vaikkakin luonnostaan erikoisesti mieltyneenä buddhalaisuuteen, on Hearn kuitenkin osottanut yhtä suurta arvonantoa Japanin vanhalle kotimaiselle uskonnolle. Shinto-opin yksinkertaisissa siveyssäännöissä hän luuli löytäneensä sen pohjan, josta ovat kasvaneet vanhat japanilaiset kansallisavut: velvollisuuden noudatus, esi-isien ja vanhempain kunnioitus, sekä tuo mutkaton ja itsensäunhottava lainkuuliaisuus, jonka nojalla japanilainen on valmis ilman epäröimistä ettemme sanoisi ilman uhrausta — antamaan henkensä Mikadon tai maan edestä. Hearn on omasta puolestaan täydelleen vakuutettu siitä että tämä vanha uskonto kaikissa oloissa soveltuu Japanin kansan uskonnollisia ja siveellisiä tarpeita tyydyttämään paremmin kuin mikään muu uskonto. Hän onkin lausunut jyrkkänä vakaumuksenaan että Japanilla ei siveellisesti eikä muissakaan suhteissa ole mitään voitettavissa, vaan paljon kadotettavissa, siitä että se kääntyisi kristinuskoon.

Hearnin kirjoissa on monta sentapaista väitettä, joissa hän on asettunut Japanin n.s. sivistämistyötä suoranaisesti vastustavalle kannalle. Hän on viskannut sotakintaan europpalaista puoluetta päin asemaa, ja tämä puolestaan ei ole jättänyt vastaamatta maanitteluun. On koeteltu heikentää hänen mielipiteittensä merkitystä esittämällä erikoisella painolla kaikki ne japanilaisen elämän varjopuolet, jotka Hearn kuvauksissaan on sivuuttanut. Ja on tahdottu väittää että hänen kuvaamalla Japanilla ei enään ole todellisuudessa vastinetta. Joskin läänitysajan japanilaiset todella olivat uljaan ja jalon elämänkatsomuksen kansa, niin, sanotaan, on kuitenkin tuo ritariaika päättynyt vuoteen 1868. Japanin yhteiskuntaolojen mullistus on tämän käsityskannan mukaan vienyt ne hyveet häviöön, jotka olivat läänitysolojen pohjalla kehittyneet.

Ken on ammentanut Japanin-tuntemuksensa yksistään kirjoista, sen on tietysti mahdotonta päättää missä määrin nämä vastaväitteet ovat oikeutettuja. Mutta joka tapauksessa voidaan Hearnin kuvausta jossain määrin tarkistaa vertaamalla sitä muihin esityksiin Japanista. Sellaista vertausta tehtäessä havaitaan monessa kohdin, että Hearnin käsitystä japanilaisesta kansanluonteesta puoltaa niiden kirjailijain mielipiteet, jotka kauvinnnin ovat oleskelleet Japanissa ja joilla on ollut tarjona suurimmat mahdollisuudet päästä kansan elämää oppimaan. Halventavat arvostelut ovat useimmiten tavattavissa niillä kirjailijoilla jotka — kuten Pierre Loti Madame Chrysanthème'ssa ja Japoneries d'automne'ssa — ovat luoneet arvostelunsa hätäisesti tutustumaltaan satamakaupunkien alempaan rahvaaseen sekä joistakin sisämaahan tehdyistä pikaturistiretkistä saavuttamilleen kokemuksille. Vaikkakin näiden matkailijain huomiot kaikki olisivat oikeat ja oikein tulkitut, niin ne kuitenkin vastaavat peräti toista alaa kuin se Japani, missä Hearn on elänyt ja toiminut.

* * * * *

On sittenkin myönnettävä, että Hearnin myöhemmissä kirjoissa, samoinkuin hänen viimeisessä kirjeessään, rivien peitossa saattoi erottaa jotakin pettymystä, jonka täyttä määrää hän ehkä ei hennonnut tunnustaa edes itselleenkään. Tosin hän puhuu vielä suuressa teoksessaan Japan, an attempt at interpretation (Japani, sen tulkitsemisen koe), joka ilmestyi muutama viikko hänen kuolemansa jälkeen, yhtä ihastuneesti kuin ennenkin vanhasta Japanista. Hän merkitsi ylpeydellä kuinka kansa vielä viime sodankin aikana kunnostihe vanhoilla kansallishyveillään: kuuliaisuudella, urhoollisuudella ja hilpeällä uhrauvaisuudella. Mutta tuntuu kuin hän samalla haavaa olisi tuskalla havainnut, että Japani ei enään ollut entisensä kaltainen, ja kuin hän olisi pelännyt, ettei sillä riittäisi lujuutta torjuakseen europpalaisen n.s. sivistyksen lakeuttavaa vaikutusta. Uusi Japani, niinpä hän kirjottaa muuassa kirjeessään, on tietysti arvostelun jaloissa, alttiina sille. Toisessa kirjeessään hän puhuu — Bellesort'in kirjan »La société japonaise» johdosta — siitä epämiellyttävästä kehityskaudesta, jota Japani paraikaa elää, ja kuinka saattaa havaita miten vanha yhteiskunta hajoaa joutuessaan kosketuksiin länsimaisten ihanteiden kanssa. Tämä kehitysaste on hänestä »putrefaction’ia», mädäntymistä, tahi niinkuin hän vielä räikeämmällä sanalla sanoo, »dégringolade'a», täydellistä luhistumista. Kuinka synkkänä hän tulevaisuuden näki, todistaa myöskin eräs kirje, jonka hän kirjotti minulle keväällä 1902.