»Sangen suurella mielenkiinnolla seuraten yhteiskunnallisia ja valtiollisia muutoksia Suomessa, tuntuen kuin jokaisen vakavasti ajattelevan täytyy tuntea, tosi surua siitä että kansallinen sivistys luultavasti tulee häviämään ja että älyn vapaus ehdottomasti hukkaantuu. Minä käsitän 'sulattamisen' suureksi valtiolliseksi rikokseksi. Kuitenkin kuuluivat valtiolliset rikokset nyttemmin päiväjärjestykseen — Eteläafrikan sota oli englantilainen esimerkki. Ja täällä Japanissa täytyy minun päivä päivältä nähdä kuinka ihmeellinen ja kaunis sivistys menee häviöön tunkeilevan suurteollisuuden tieltä. Minusta tuntuu kuin me lähenisimme aikaa, jossa älyperäinen vapaus melkein on oleva kadoksissa, samaten kuin kaikki muutkin vapauden muodot — — aikaa, jossa ei yksikään ihminen saa järjestää elämänsä tahtonsa mukaisesti, saati sitten kirjottaa mieltänsä myöten. Tulossa oleva suurteollinen kommunismi on sokealla ja tylyllä tavallaan oleva vieläkin suvaitsemattomampi kuin Venäjän virkavalta, ja verrattomasti julmempi. Siihen aikaan varmaan itse Venäjäkin on oleva vapaamielisempi, ja minä kuvittelen että tulevaisuuden englantilaiset ja amerikkalaiset mielellään pakenevat uudistettuun Venäjään siellä löytääkseen hengen vapautta.»

Hearn ei ollut länsimaisen sivistyksen ihailijoita. Ei hän myöskään ollut niitä, jotka aikamme yhteiskunnan uudistuksessa tai kehityksessä näkevät mahdollisuutta päästä todellisempaan vapauteen. Hän arvatenkin oli oppi-isänsä Herbert Spencerin epäileväisellä kannalla sosialistiseen liikkeeseen nähden. Kaikki mitä tulevaisuus tarjosi, hänestä näytti synkältä ja uhkaavalta. Vanhassa Japanissa yksin hän tapasi eikä enää sielläkään tosi totena, vaan hitaasti häipyvänä kangastuksena — sellaisia sosiaalisen elämän muotoja ja siveellisen pyrkimyksen ihanteita, jotka hänestä olivat täydelleen ihailtavia. Terävällä havaintokyvyllään, hienostuneella arvostelullaan ja täystaiteellisella esitystavallaan hän on paremmin kuin kukaan muu pystynyt ikiajoiksi pelastamaan muistot tuosta omituisesta kulttuurielämästä, jolle nyttemmin valmistetaan häviötä sivistysliikkeen ja suurteollisuuden nimessä.

Yrjö Hirn.

VANHOILLINEN.

I.

Hän oli syntynyt sisämaassa kolmensadantuhannen kokun[5] suuruista läänitysveroa nauttivan Daimyon[6] pääkaupungissa, missä siihen aikaan ei vielä ollut yhtään muukalaista käynyt. Hänen isänsä oli korkean arvoluokan Samurai, jonka asunto oli lääninruhtinaan linnaa ympäröivien ulkomuurien sisäpuolella. Se oli avara Yashiki; yltympäri sen levisi laajat puistot, ja yhteen puistikkoon oli rakennettu pieni temppeli aseiden jumalalle. Neljäkymmentä vuotta sitten oli paljon sellaisia koteja. Ne harvat, jotka vielä ovat jälellä, ovat taideherkän silmän nähdä kuin haltijalinnoja, ja niiden puutarhat kuin unelma Buddhan paratiisista.

Mutta Samurain poikana syntynyt oli siihen aikaan ankaran kasvatuksen alainen, ja siltäkään aatelispojalta, josta tässä kerron, ei riittänyt monta hetkeä haaveiluihin. Lapsuuden hellittelyaika oli hänellä ylen lyhyt. Jopa ennen kuin hän sai pukea ylleen ensimäisen hakama'nsa — jota tilaisuutta silloin vielä vietettiin suurena juhlatapauksena — hän jo oli mitä täydellisimmin vierotettu kaikesta hemmottelusta, oli jo oppinut tukahuttamaan itsessään kaikki lapsellisen hellyyden luonnolliset ilmaukset. Pikku toverit olisivat hänelle ilkkuneet: »Kas! taidatpa vielä olla maidon tarpeessa!» jos hänet olisi nähty kävelyllä äitinsä seurassa. Kotona hänellä kuitenkin oli lupa osottaa rakkautta äitilleen mielin määrin, niinä hetkinä jotka he saivat olla kahden kesken. Mutta ne hetket olivat harvassa. Kaikki veltostuttavat huvit olivat häneltä ankarasti kielletyt, ja hänen pieniä nautinnontoivomuksiaan ei otettu kuuleviin korviin, paitse sairaustapauksissa. Miltei siitä hetkestä asti kuin hän oli oppinut puhumaan, terotettiin hänen mieleensä, että velvollisuus on elämän johtava aate, että itsensä hillitseminen on hyvän esiintymisen ensimäinen ja välttämätön ehto, ja että tuskan ja kuoleman pelolla ei saa olla sijaa miehen mielessä.

Oli julmempikin puolensa tässä ankarassa kasvatuksessa, jonka tarkotuksena oli kehittää luonne kylmän kalseaksi, niin että se ei heltyisi missään tilaisuudessa nuoruuden ijällä paitse kodin hempeässä suojassa. Poikien piti tottua näkemään verta. Heitä käytettiin katsomassa mestauksia, ja sellaisissa tilaisuuksissa heillä ei ollut lupa osottaa mielenliikutusta. Kotia palattuansa heidän täytyi ilman kauhun merkkiä syödä suuret määrät riisiä, joka oli veripunaiseksi värjätty suolatulla luumunmehulla. Vieläkin vaikeampaa vaadittiin pojilta jo aivan nuorina — heidän oli mentävä keskiyön aikana mestauspaikalle ja rohkeuden näytteeksi kannettava sieltä kotiin joku mestatun pää. Sillä kuolleitten pelkäämistä pidettiin samuraissa yhtä halveksittavana ominaisuutena kuin pelkuruutta elossa oleviakin kohtaan. Samurain lapsi ei saanut pelätä mitään. Kaikissa tuollaisissa koetteissa täytyi osottaa moitteetonta välinpitämättömyyttä; pieninkin rehenteleminen olisi saanut osakseen yhtä ankaran tuomion kuin pelkuruuden oireet.

Varttuessaan pojan tuli hakea huvinsa etupäässä niistä ruumiinharjotuksista, jotka kuuluivat samurain aikaisiin ja ainaisiin valmistuksiin sotilastointaan varten: hänen tuli harjotella jousella ampumista ja ratsastamista, painia ja miekkailua. Hänelle annettiin leikkitovereita, mutta niiksi valittiin häntä varttuneempia poikia isän käskynalaisten lapsista, silmällä pitäen niiden kelpoisuutta hänen harjaannuttamiseen sotaisissa urheiluissa. Näiden tehtävänä oli myöskin opettaa häntä uimaan ja käyttämään venettä sekä yleensä kehittämään nuoria lihaksiaan. Suurin osa päivästä kului osaksi näissä ruumiinharjotuksissa, osaksi kiinalaisten klassikkojen lukemisessa. Hänen ruokansa oli runsasta mutta ei koskaan herkkuisaa, ja hänen pukunsa oli ohut ja karkeaa kangasta, paitse suurien juhlien aikana; tulta hän ei saanut sytyttää pelkästään lämmitelläikseen. Jos talven aikana hänen istuessaan lukutöissä aamutuimaan, sormet kangistuivat kylmästä, niin ettei niissä pysynyt tushipensseli, jolla hän kirjotti, neuvottiin häntä pistämään kädet jäiseen veteen saattaakseen veren vilkkaampaan liikkeeseen, ja jos hänen jalkansa jäykistyivät pakkasesta, niin häntä käskettiin juoksentelemaan hangessa, kunnes ne lämpenisivät. Vieläkin ankarampaa laatua oli se harjottelu, minkä kautta hänet johdutettiin perehtymään sotilassäädyn erikoishenkeen ja tapoihin. Hän oppi jo aikaisin, että tuo pieni miekka hänen vyöllään ei ollut korukapine eikä leikkikalu. Hänelle neuvottiin kuinka hänen tulisi sitä käyttää, kuinka ottaa itsensä hengiltä silmänräpäyksessä ja ilman epäröimistä, milloin hänen säätyluokkansa kunniakäsitys niin vaati.

»Onko tämä varmasti isäsi pää?» kysyi kerran muuan lääniruhtinas samurain seitsenvuotiaalta pojalta. Lapsi tuossa tuokiossa käsitti millä kannalla asiat olivat. Äsken mestatun pää, joka hänelle näytettiin, ei ollut hänen isänsä pää. Lääniruhtinas oli saatettu harhaan, mutta nyt voi kaikki olla sen nojassa, että hänessä vahvistuisi tämä erehdys. Poika siis kumarsi kaikilla kunnioittavaisen surun ilmeillä tuota päätä, ja halkaisi äkkiä ruumiinsa säädetyllä tavalla. Kaikki epäilyksen varjokin lääniruhtinaassa katosi tämän lapsenkunnioituksen verisen todistuksen jälkeen, ja niinpä onnistui pojan henkipaton isän jatkaa pakoaan ja päästä turviin. Mutta japanilaisessa draamassa ja laulurunoudessa omistetaan yhä edelleen suurinta kunnioitusta tämän lapsen muistolle.