Varjot vaelsi maita, yössä yhtyivät hiitten huolet, hirvi hiihti ja riena riipi, Kylmäojan pojat[1] hiipi, paadet paukkui ja linna linkosi, kun suhahti noidan nuolet.
Orjat kiviä kirosi, aika jauhoi ne kohdussansa, sammal levitti vihreän sylin linnan Iiepehien yli; siell' ei Maariankämmen heloita.
Niin kertovi vanha kansa.
[1] Kylmäojan pojilla kansa tarkoittaa paholaisia, hiiden väkeä.
ITKE, ITKE NURMEN NUKKA!
Itke, itke nurmen nukka, valittele vaivainen, soios pieni kellokukka heinänpäissä heiluen!
Kuule kuinka syksyn keijut pasuunata toitottaa, varvut, korret värähtävät, keltalehdet liplattaa!
Kuule kuinka köyhät purot huuhtoo sammalpolkujaan, kosket kolkkaa kumeasti huokaellen huolissaan!
Pois on mennyt päivän silmä, pois on mennyt ilo muu, hallavalla taivahalla yksin kiertää kaihon kuu.
Jäiskö jäähän rakkaat pellot, joihin touvot kylvettiin, sammaltuisko auran jäljet, joista paljon toivottiin?