NÄIN UNTA.
Näin unta, että olin suuri mies ja hyönteiskansaa minä hallitsin, ma olin heinäsirkkain, sääskein kreivi ja sudenkorennoiden kuningas, suur'herttua myös muurahaisten, y.m. Nyt haarareisin seisoin keon päällä ja alhaalla ne hyöri muurahaiset, ne tarhassani juoksi mielin määrin niin näsäviisaina ja työteläinä kuin niill' ois erikoiset polkunsa ja luvat omat sekä tavat toiset. Ei —, valitusta kyllin kuuntelin, muut hyönteiset jo sitä napisi, maan tavalla tai maasta vallan pois, ne pientä vitsausta kyllä sietää…
Ma kiven nostin, mietin hetken, heitin, hahhaa, nyt vasta niille tuli kiire, ne juoksi niinkuin juoksee juutalaiset, kun rakkaat rahatukut niiltä viedään, ne veti, väänsi korsikuormiansa ja tuossa tuokiossa kivi peittyi. Kas peijakas, no kyllä keinon keksin, ne päättää toisin mitä minä määrään, siis sukupuuttohon ne hukutan. — Ma poimin tervaksia, juurakolta ja koko kiusan pesän tuleen pistin; nyt alkoi uusi huvinäytelmä; ne kiehui, kärventyi, ne kiiti, kieri pois roviosta sekä roviolle, ne tulta nuuski sekä tulta kartti; ja keon äärtä juoksi airueet, maan alta, poluilta ne tulvivat, kuin yksin neuvoin koko keko karkas ja tuntosarvet yhtyi, viesti lensi, ne saunoistansa kiskoi syöttökarjaa, ne kantoi kuolleitaan, ne majaa muutti kuin mailman loppu olis kintereillään. Taas keko syntyi jonkun matkan päähän.
No tuhat tulimmaisen kääpiöitä, ne vaivaa tuottaa mulle enemmän kuin yhteensä se koko hyönteiskunta; ma potkasin ja nyt… hyi niitä sentään, ne riivatut nyt juoksi reittä pitkin: Hoi, apuun, salamurhaa! Heräsin.
Helmikuussa 1899.
KULLASTA EROTESSA.
Kangaspuilta ma laulelen, en laulele syöstävästä, iltaa sitä ma muistelen, kun erosin ystävästä.
Kulta se kulki allapäin ja kutsutti ahonlaitaan, mielitteli ja mairitteli: "nyt eromme tulla taitaa!
Yksillä pihoilla oltihin ja samasta kupista juotiin, yksiä riihiä puitihin ja kedolle rukoja luotiin.
Köyhäpä olet kuin minäkin, sen vähänkin korjaa halla, työssä se kuluu nuoruuskin, mut toisin on maalimalla.