Kuule kummaa tarinaa, — nuku, nuku Kyöstä! — Neito prinssiä rakastaa, kruunas prinssi sen neidon silloin, heloluutulla soitti illoin, kun hän palasi työstä.
Veli viekas Juhana — nuku, nuku Kyöstä! — tuli huovien mukana, mit' on valtikka? Soraa, tuhkaa! Veli pyytää ja veli uhkaa, prinssin valtikan ryöstää.
Auran suulla linna on, — nuku, nuku Kyöstä! — siell' on prinssi se onneton, vonkuu viimassa ristirauta, eikä prinssiä kukaan auta, surmaan tahtoo ne syöstä.
— Kalman rokkaa prinssi söi. — nuku, nuku Kyöstä! — Miksi Herra niin kovin löi? Tähdet tuikkivat Roineen jäästä, pientä prinssiä, Herra, säästä, johda valohon yöstä!
MAASTAMUUTTAJAT.
Ne tuovat satoja saatossaan ja ne jättävät rakkaan syntymämaan, joka sentään lastansa ruokkii; ja rintapeltomme riutua saa, ojavieret sammalta kasvattaa, ukot, vaimot kyntää ja kuokkii.
Ja varotushuudolle naurellen ne kilvan kiitävät hoilaillen, Klondyken kulta ne huumaa, paratiisiksi länsi jo muuttunut lie, sillä sinne ne arkut ja markat vie ja ne syöksyvät lastiruumaan.
Sotahuhuja raukat kammoilee, ne kätyrien kutsuja kuuntelee, mitä jää nyt raukoille meille! Moni muuttaen onki jo onneaan, ei palannut kuuna hän kulloinkaan, vaan yöpyi maaliman teille.
Voi, kansani, kuinka sa muuttaa voit, kun äitisi rinnoista mettä jo joit, sua äitisi hellästi soimaa: tule pois, tule pois ja heitä ne ties, jos viel' olet suora ja kunnon mies ja sulla on hiukan voimaa!
Jos leipää täällä on niukemmin, niin rauhaa ja unta on viljemmin, on maa, joka kasvun kantaa. Ei äitisi lyö, tule pois, tule pois, vaikka kulkusi tuhlarin kulkua ois, sen äitisi anteeksi antaa!