Mies huutaa mulle nyt haudastaan, sydän ei voi kuvaansa poistaa, hänet hurmeessa alttarin reunalla nään, missä, Herra, sun silmäsi loistaa.
Hän kierii kaapuni liepeillä, hän urkujen äänessä pauhaa, hän hiipii kammion aatoksiin, en saa minä koskaan rauhaa!"
Ja Tuomas piispa se sitaisi pyhän miekan kupeellensa, hän Laatokan rannoille ratsasti tuhat ristisoturinensa.
Hän tahtoi taistoissa unhoittaa, hän näki niin suurta unta, että Suomi oli kunniankuuluisa ja papillinen ruhtinaskunta.
Sen kirkot kullassa kiilteleis, sen kansa ois rikas ja ylväs, sen onnea yksin ohjais hän ja oisi sen pyhimyspylväs.
Tuli Novgorodista ruhtinas Aleksanteri kiireissänsä ja Ruotsin ja Hämeen miehet hän löi, suin suisti ne peitsillänsä.
Nevan surkean surujen partaalle nyt Tuomas selkänsä käänsi, hän itki Turkuhun tullessaan ja messussa käsiä väänsi.
— Pyhän, paavin kirjan hän väärensi ja tahralla tahraa peitti, ja Hämeessä lapsia silvottiin ja pakanat uskonsa heitti.
Hänen ihana unensa laastiin pois, sen erämaan uneksi hän huomas, yli maan kävi suuri kirous ja rauhaa rukoili Tuomas.