Silloin ilmassa viha vinkui hälyssä punaisen kauhun, raanakivi se mereen sinkui, hajotti kuohuvan sauhun, taivas selkeni maita heijastamaan, näytti maalimalle rumasti runnotun maan. — — —
SAULIN LANKEEMUS.
Saul istui purppurapatjoillaan ja Herralta kasvonsa peitti, hän oli niin kalpea kasvoiltaan, pahat henget kaarsivat kulmillaan, Saul nuoren heimon heitti.
Hän unohti rauhan ja rakkauden, jonka valalla vannoi ja antoi, hän kuunteli naurua narrien ja hyljäsi neuvot hurskaiden, Saul surua sairasta kantoi.
Ja maassa pyhästi itkettiin ja suru oli mökissä aivan ja palatsin portille riennettiin, siihen toivon suureen Jerusalemiin, jotta loppuisi vaino ja vaiva.
Saul istuu mykkänä patjoillaan, hän ei kuule, mitä kansansa pyytää ja holvit on onttoja holvia vaan, on neuvonantajat vitsaus maan, ulos joukon ne joutavan syytää.
Ja kansa se maahan katseensa loi ja palasi raukein mielin ja tabernaakelin pasuunat soi, ne valheista, vaaroista vaikeroi kuni haljeten, huutavin kielin.
Se soitto sorahti maalimaan ja kierteli punaista merta ja pilvipatsas se pimitti maan, yhä pasuunat huusivat huoliaan: Saul janoo sotaa ja verta!
Mut Herran ääni kuului pilvipatsaan päältä:
Missä viipyy David, laulajaruhtinas ylväs, voittaja oman verensä ja maaliman ilo ja pylväs?