Vain puoluekiihkoa kaikessa näin, maan voimaan nuivasti luotin ja ma kuljin kuin koditon kulkea saa ja hetkeä suurta ma vuotin.
Ja se hetki se tuli kuni salamayö, se iski mun rintani jäähän, sain sulavan, suuren rakkauden, joka tarmoa takoo päähän.
Omat pyyteet kimposi itsestään, ne olikin tomua, tuhkaa, tätä maatahan vain voin rakastaa, jota julmat jumalat uhkaa.
Se maa, se maa on ihana maa, vaikka ilma sen kovaksi hyytää, se on toivoni maa, se on unteni maa ja se elää tahtoo ja pyytää.
Tyrtaioslauluja laulaisin, jos Luojani lahjan antais, jos voisin kansani nostattaa ja kantelo kaiun kantais.
Miten muuten voisin ma laulaakkaan, kun on ryönätty rakkain haave ja yli tämän sorjan Suomeni maan käy valheen kaamea aave!
23/7 99.
SUOMENLAHDELLA.
Usva se souteli Suomennientä ajassa ajelevassa, eikä näkynyt tähteä pientä tuttuna tuikkimassa, Suomenlahdelle haahdet hajaantui, himon häijyt henget räntään ryömien ui.
Solisi, kohisi, lunta tuiski itäisten ilmojen suista, Virosta viimat kulki ja kuiski kovista koitteluista, hiutuen himmeni majakkasainiot, raukes rannikolle kosteat rauniot.