HUHUN HUUHKAIN.
Huhun huuhkain se kohosi korven yöstä, miss' istui ja peitteli pillojaan, kevätlinnut se pois oli pesistä syöstä, se kierteli, kaarteli rauhaisen maan.
Salon aukosta laaksoon se huutaen huhki ja töytäsi puihin ja pensaisiin talon tarhain ja lehdon leppien puhki ja kylissä huutohon yhdyttiin.
Se nousee ja kasvaa ja sumua kyntää ja miesten mieliä kiihoittaa, se Laatokan rannoilta Lappiin ryntää, sen alla kuohuvi levoton maa.
Tammikuussa 1899.
KUN LAULAJAT LAULELI.
Kun laulajat lauleli maastaan vaan, korukaiuksi aina sen luulin, kun juhlissa juotiin ja hurrattiin, vain toisella korvalla kuulin.
Miks ontoilta eläköönhuudot soi: "tämä maa ja sen kansakunta valon suuria soihtuja heiluttaa näin keskellä jäätä ja lunta."
Miks rakkaampi, köyhempi muita se ois tämä Suomen pohjonen soppi? Niin silloin kyselin itseltäin ja vastasi Tolstoin oppi.
Se suuri tietäjä vastasi kai: "ne juhlivat aivan syyttä, isänmaallinen rakkaus sotia tuo, se on paljasta itsekkyyttä!"