Aslak heilutteli keihästään, ensin singahutti tuholoihdun: "koko vihani mä isken sinuun nyt, pure toiste, paha, porojani, kuole hiiden hurtta, korven koira!"
Susi kyyristyi jo hyppyhyn,
silloin keihäs sinkui pedon kitaan,
ulisten se kaatui, sätki säärillään.
Aslak nauroi, niin hän harvoin nauroi,
metsä nauroi, kun hän kotiin hiihti.
Tiellä tuoreen ladun keksi hän, joka kierteli kuin eksyksissä, sitä seuras, näki kaukaa hiihtäjän heiluvan kuin siipirikko linnun, tunsi Kadjan, päästi ilohuudon.
Silloin Kadja kaatui hangelle
raukeet silmät täynnä rakkautta.
Aslak nosti hänet vasten polviaan,
sitoi suksiin, ihmeissänsä vei hän
kalleimpansa Maggan hyvään hoitoon.
Magga tumma, karkea kuin mies, kierosilmä, äksy nokinaama hoivas Kadjaa niinkuin omaa lastansa, armon autuudesta puhui vuoroin, vuoroin nauratteli kujeillansa.
Usein Aslak kulki salaa öin
rauhatonna Maunan kodan luona,
poistui sairaan Kadjan äänen kuullessaan,
mutta kerran sinne hiipiessään
Kadja hangell' istui tähtiyössä.
— "Sinä tulit, kuulin askelees!"
— "Miksi tulit, Kadja?" — virkkoi Aslak.
— "Aslak, min' en voinut olla kotona,
luonto käski, oma veri vaati,
Aslak, ihanalta tämä tuntuu!"
— "Kadja, Kadja, min' en muuta voi,
mun on pakko, ei oo tämä synti,
suloinen ja ihana sä nähdä oot,
sua halaan, olkoon kirkas hanki
yljänvuode kuin se isän oli.
Luoja itse meidät liittäköön, vaan ei papin sormet, musteet, kirjat, vihkinaiseks sinut tässä vannotan, tulkoon pelastus tai lyhyt loppu, loddatsham, mun oma lintuseni!"
Öin he muistelivat muistojaan,
päivin Aslak kulki karsastellen,
sätti itseään ja lihaa, saatanaa,
palasi taas yöllä lempeänä,
Bigga itki, Lauri erään lähti.