Puhui Tiermeestä, mi vuoret murskaa,
höystää saamin porolaidunmaita;
Maderakasta, mi taivahilta
ihmiselon hengen maahan saattaa,
siirtää sikiöhön, äidin kohtuun.
Jabme-aimosta hän hiljaa haastoi: siellä vainajill' on kolkot kodat, sieltä noide'n henki saattaa nousta elävitten maille mahdillansa taasen paimentamaan porojansa.
Saivo-aimosta kun Svakko kuiskas,
syttyi lämmin loiste silmihinsä;
Saivovaarass' asuu Saivokansa
riemullisna, njallat täynnä riistaa,
siell' on olo kaikkein onnellisten.
Siell' ei puute ole jäkälästä, pyhät petrat kimmaa pensastossa, aika autuas on pyytäjälle, ikinuoret naiset, ikinuoret miehet syö ja nauraa, nukkuu taljoillansa.
Siellä onnelliset, vanhat noidat tanssii haltioissaan saivoin kanssa arparummun hiljaa helistessä, sinne halaa Svakko iki-koittoon kerran kaatuessaan hyiseen hankeen.
Niin se kertoi Svakko, karvarinta, Aslak nukkui, näki hurjaa unta muinaisajan saamisankareista, henki liiti unen hämärissä tähtein tuikkiessa räppänästä.
* * *
Mut kun Svakko vaari oli poissa salateillä öisin seitain luona, hiipi Bigga emo pojan luokse, kertoi Jaaku taatast' tarun hellän paraimmasta valaanpyytäjästä.
— "Kerran susi surmas taatas porot, toiset ajoi kauvas tuntureille, silloin taatas poltti vanhan seidan, avuks huusi Herraa niinkuin Jaakob, paini yksin yöllä Hengen kanssa.
Meni pappiin, otti kiesuskasteen, vaan ei rauhaa enään koskaan saanut, loput karjaa tappoi pororutto, silloin taatas otti parhaan poron, ajoi humalassa meren sulaan.