Ah, ma muistan hänen hyvyytensä,
häät ja ensi yömme taivasalla!
Vihan sanaa en ma koskaan kuullut:
'Biritista, loddatsham, mun lintuin!'
oli viime, hellä hyvästinsä." —
"Miss' on taata? — Missä syntyi Kiesus?"
kysyi Aslak. — "Taivaissa on taata.
Taivaan isä antoi poikasensa,
laittoi asunnoksi kultaluolan,
siellä Kiesus istui opettaen.
Valkeet porot niinkuin taivaan tähdet
kiersi kiesusluolan valokehää. —
Rakastihan Kiesus saamikansaa,
rauhass' saami maistoi poronkermaa,
poro sieti sutta, riekko haukkaa."
"Miksei Kiesus jäänyt ijäks tänne?"
kysyi Aslak silmin säteilevin.
— "Taivaan taata kaipas poikastansa,
nosti kultapilveen Kiesuksemme,
pyhäpulkassaan taas palaa tänne.
Loddatsham! Mun oma lintuseni,
sinussa on noidan tuliverta.
Armas Aslak, varo Svakon seitaa,
Gedgge-Ibmelia, kirousta,
joka sielus kaartaa… nuku Aslak!"
Aslak nukkui. — Kauvan valvoi katsoi poikaansa kuin Kiesuslasta, uness' Aslak puhui Saivomaasta. Aamull' Aslak lähti hurjaan ajoon Biegga porollansa tuntureille.
II.
— "Aslak, nyt on aika! — Bigga poissa Sompioss' on Magga emon luona, hiivi pyhän kotaoven kautta, siit' ei vielä koskaan nainen hiipinyt, nyt sun saatan suuren seidan luokse!"
Svakko kätköst' otti arparummun,
jonka nahkaan oli nästäelty
tähdet, kuut ja metsät, karhut, kodat,
Stuorra junkkeri ja Tiermeen limpsiöt,
Päive itse, Päiveneita'n kehä.
Kodan luota otti Aslak sukset, selkään sälytti hän poronsarvet, tuliluikun; hiljaa hiihtelivät pohjaan neitsytpuhtaan, valkeen erämaan niinkuin kaksi harmaan tummaa täplää.