Metsäss' oli hiljaista ja pyhää, luonto niinkuin kirkko arkimena, puista lumi putos pelästyttäin riekkoparven; valkeen siiven suhina kasvoi kohahdellen puusta puuhun.
Tiell' ei viittaa. Käyrät vaivaiskoivut kiemursivat alta kirkkaan hangen, taivaanrannall' loisti verijuova vuoriketjun yllä, joka kohoten nousi passevaaran loivaan huippuun.
Sitä kohden nosti Svakko kättään
niinkuin mykkään, pyhään manaukseen.
Laskettihin laaksot, nevat, harjut
yli tunturpurojen ja rotkojen,
huippu hohti, latu taakse taittui.
Svakko puhui tiellä tarinoiden: "oli hyvä ennen ollaksemme, saami seidallensa uhrin antoi, rauhan saimme, porot siittyi sadottain, järvet, metsät antoi meille mieliriistaa.
Naali ajaa pientä peltohiirtä, näätä Oravaisen pesään pyrkii, perma, pirkka poltti meiltä metsät, pahat paapat poltti pyhät seitamme, petti kauppi, veron vaati vouti.
Minä yksin poltan pyhän uhrin, siksi, Aslak, sikii taatas porot, tuhansittain käy ne tuntureilla, meill' on lihaa, kenkäheinää, jäkälää; synnyit, Aslak, suuren tähden alla.
Astu vastatuulta niinkuin poro, ristituuli tuo sun lähtökohtaan, kulje niinkuin yksinäinen polku ali matalimpain kanervikkojen, yli korkehimman tunturinkin.
Staalovaarass' asuu syöjä Staalo, kun saat voiman, painu erämaahan, vaadi yksisilmä, paltsasilmä väkipainiin, hälle aartees ilmaise, itse aarteensa hän ilmaiseepi!
Ja kun voitat Staalon yksin yöllä,
iske sauvallasi Staalovaaraan,
aukenevi vuoren sammalseinä,
Lapin kultakruunu kiiltää vuoressa,
voiman saat, maan kunnian ja kruunun!
Kulje sitten loihduin, taidoin, taijoin,
voita vouti, solmi paha paapa
Vosleva, kun lyö hän pampullansa.
Katsos, tuolla, pohjanpalon puolella
harmaa kummitus jo kohoo ilmaan!