Tuolla kaukana näät Guoddageidnon,
siellä ruijat saami-isäin puista
rista-ibmelille huoneen veistää,
kultahirsipuu jo harjall' irvistää,
Tiermes lyököön kirkon kansoin kaikin!"
Puhui Svakko. — Vaaran paltahalle kohosivat. — Alle vaipui metsät, joet, laaksot; kaukaa kodan sauhu nousi niinkuin hieno rihma ilmoihin, hangen helo hohti päivän alla.
Vuorensolaan miehet solahtivat lähestyen seidan pyhää paikkaa, paadell' loisti valkee, irtain kivi kuin ois Maderakan käsi muovaillut pään ja kaulan, kuolleen ihmishahmon.
Svakko nousi pyhään aitaukseen.
Naarashaukka teräsharmain katsein
leijui korkealla seidan yllä,
Aslak nosti tuliluikun silmilleen,
pauke kuiluun kimpos sadoin kaijuin.
Niinkuin kärppä juoksi puukoin Svakko,
nosti linnun, viilsi pään ja siivet.
— "Ryömi, ryömi, Aslak, seitaa kohden!"
Svakko maassa ryömi kohti kiveä,
korkeana astui nuori Aslak.
Seidan eteen Svakko sarvet laski, kiven nosti, siirsi havut alle, haukan verellä hän seitaa kastoi; otti arparummun, tanssi houreissaan, höpisi ja joikui jumalalleen:
"Vaadin, vaadin! Pärrää pyhä soitto!
Gedgge-Ibmel! Tanssin uhritanssin.
Puorist! Hastam, hastam kiäta-keesit,
kahden puolen harjun huuto kasvakoon,
vaadin, vaadin, käsivoittosille!
Anna meille hyvät pyyntipaikat, asuinpaikat armaat asuamme, vuoda, vuoda maahan pyhä voima, näytä kätköt, nosta maasta aarteesi meidän Aslakille ainuiselle!
Kannan siivet, sarvet, veriuhrin, pään ja jalat, suonet, solut annan, v anna sinä hälle ikivoima, ettei pysty saitat, surman vasamat, kirkkomiesten miekat, sotasauvat!
Ettei risti eikä raivo, rutto
pysty poikaseemme, vaadin, vaadin!
Pyhän seidan verin voitelen ma,
syöt tai olet syömättä, niin sittenkin
olet ijäti mun Ibmelini!"