Svakko maahan heitti arparummun,
voihki vaahto suussa huumeissansa,
vaan ei loveen langennut. Hän nousi hiljaa,
katsoi Aslakkia kammo kasvoillaan:
"Aslak, Aslak, mikset, kurja, ryömi!"
"Min' en ryömi niinkuin mato maassa, ei oo henkeä sun seidassasi, itse olen oma Ibmelini, oman kunniani itse kohotan, itse päähän painan saamikruunun."
Aslak laaksoon antoi suksen luistaa,
pyrki pohjan puoleen, Kautokeinoon,
pitkä varjo vaipui lumiryöppyyn.
Svakko huusi, omaa ääntään kuunteli,
vanhaa latua taas vaivoin hiihti.
Kotaan tullessansa soppeen istui, pyysi suolaa silmää pestäksensä, jott' ois onni toiste suotuisampi. Kaksi yötä avaruuteen tuijotti, kaksi pitkää tuhatvuotisyötä.
III.
Kasvoi poron kanssa kilpaa Aslak, kasvoi mieheväksi mieleltänsä, tuli miehuusajan rajut riemut, paisui käsijänteet, kasvoi järki, kasvoi itsetunto, intohimo.
Häikäämättä hoiperteli Aslak läpi elon helvetit ja taivaat, liha-viinapatain ympärillä tuhlas taukoomatta miehuuttansa heimon miesten, naisten nuotioilla.
Ylpeyden suuri, musta henki, seikkailun ja vallan, voiton halu tuli viluiseksi vieraaksensa sielun asuntonsa sokkeloihin, pois hän hääti kaikki hyvät henget.
Milloin katui, kammoi kuolemata, milloin kirosi hän kohtaloa kuin ois Kainin merkki otsallansa, kulki rauhatonna, etsi rauhaa, erämaasta etsi Aslak rauhaa.
Oli joulun aatto. — Taivas loisti
tuhansine talituikkuinensa,
Haldivaaraa kohti ajoi Aslak
karttain pappiloiden joulupuuta,
etsiäkseen surmaa korven yössä.